Elämän kriisit ja masennus

Selailin blogiani ja huomasin, etten ole kirjoittanut tähän postaukseen liittyvästä aiheesta kuin hieman ohi mennen. Joten aloitan melkein "a:sta" tämän tarinan.

Elämässäni on ollut monia isoja ja rankkoja juttuja, joiden läpi olen kulkenut. Sen myötä mahtuu myös sairautta. Ensimmäisen kerran masennuin ollessani teini-ikäinen, mutta se mitä silloin tapahtui on aivan toinen tarina.
Vuonna 2013 masennus alkoi nostaa uudelleen päätään. Elämässä oli meneillään monia isoja muutoksia: meillä oli muutto uuteen kaupunkiin, kumpikin olimme saaneet työpaikan (jotka sisälsivät haasteita) ja Iso Karhu aloitti päiväkodin ( ollessaan 1v.9kk). Lisäksi työskentelyn aloittaminen kehitysvammaisten parissa nosti pintaan siskoni kuoleman. Huomasin olevani kovin väsynyt ja levoton sekä pulssini oli lähes kokoajan kiihtynyt. Eräänä aamuna vain "romahdin" töissä. Minua huimasi ja koin oloni kummalliseksi, joten mittasin verenpaineen ja huomasin minulla olevan rytmihäiriöitä. Kertoessani tästä esimiehelleni, aloinkin itkeä. Hän lähetti minut kotiin lepäämään kolmeksi päiväksi ja samalla saimme muuton tehtyä. Levoton ja paha oloni ei ottanut laantuakseen muutonkaan jälkeen. Kävin normaalisti töissä ja hoidin työni hyvin, mutta kotona en jaksanut tehdä oikein mitään. Odotin joka ilta, että pääsisin nukkumaan. Toisinaan pakotin itseäni laittamaan tavaroita paikoilleen ja ulkoilemaan Ison Karhun kanssa sekä tiskaamaan. Pari ihanaa ystävääni tulivat aina välillä auttamaan, kun he huomasivat tilanteeni. Laihduin tuona aikana aika paljon, koska menetin ruokahaluni. Parisuhteeseen en jaksanut panostaa ja koin siitä todella suurta syyllisyyttä. Mieheni ei oikein tiennyt, miten olisi tukenut minua.

Käydessäni työhöntulotarkastuksessa, kerroin tuntemuksistani ja hän  laittoi ajan lääkärille. Tekemäni testin mukaan minulla oli selkeästi masennusta, mutta lääkäri oli todella skeptinen avun saamisen suhteen. Kävellessäni ulos purskahdin itkuun.  
Miten huonoon kuntoon ihmisen pitää mennä, että saa apua? Pitääkö tehdä itselle jotain, että apua on saatavilla? 

Sain kuitenkin pian ajan kartoituskäynnille, jossa todettiin minulla olevan montakin aiheellista syytä aloittaa psyk. polilla käynnit. Kävin aluksi kerran viikossa juttelemassa ja tutustumassa. Tämä tuntui jossain kohtaa jo turhauttavalle, koska emme päässeet "itse asiaan". Lopulta aloimme käymään läpi siskoni kuolemaa ja muita todella ikäviä kokemuksiani. Väsymystäni lisäsi alkunsa saanut raskaus ja välillä oli vaikeaa erottaa, kummasta väsymykseni johtui. Vauva ja IsoKarhu toivat minulle jonkinlaista toivoa. Vointini ei lähtenyt syksyn aikana kohentumaan ja minulle tarjottiin sairaslomaa. En kuitenkaan halunnut sitä, koska töissä käyminen auttoi minua pysymään arjessa kiinni. Aloitin varovasti turvallisen ja lievän mielialalääkityksen. Se auttoi oloani ja vointini alkoi keskusteluiden ja lääkityksen avulla kohentua. Masennus alkoi väistyä.Kunnes...
Kävimme vauvan rakenneultrassa ja saimme huonot uutiset.  
Tulevan vauvamme sydän oli monin tavoin puutteellinen ja munuaisissakin vikaa. Kenen tahansa maailma olisi romahtanut tuossa kohtaa ja olin viikon sairaslomalla.Yliluonnollinen ihme tapahtui ja kaikki kääntyi parhainpäin. Lääkitystäni alettiin lopettamaan hyvissä ajoin ennen synnytystä, mutta synnytyksen jälkeen aloin kokea babybluesin (synnytyksen jälkeistä alakuloa) oireita. Viikko synnytyksen jälkeen PikkuKarhu joutui taas sairaalaan taistelemaan hengestään (en ole tästäkään näköjään kirjoittanut joten tästä tulossa oma postauksensa). Minua hoitava lääkäri sanoi heti, että aloitetaan lääkitystä uudestaan, koska se olisi turvallista vauvankin kannalta ja minulle tarpeellista. Siitäkin selvisimme, mutta sen jälkeen olen kohdannut vielä monta kovaa kriisiä (joista useimmista olen kirjoittanut omat postaukset) esim.; mieheni sairastuminen ja sairaalareissut, hänen pois muuttaminen ja meidän avioero sekä lapsien reagoiminen näihin kaikkiin asioihin. Onneksi minulla oli jo hoitosuhde näiden uusien kriisien kohdatessa ja pääsin purkamaan asioita.
Avioeron prosessoimisen jälkeen aloin saamaan vähän kerrallaan elämästä otetta ja iloa. Töihin paluu teki minulle hyvää, vaikka siinäkin omat stressitekijänsä. Se on kuitenkin aivan erilaista arkea, kuin kotiäidin arki. Aloin harrastamaan ja nauttimaan uusista asioista. Hoitokäyntejäni alettiin vähentämään ja hoitaja varovasti väläytteli hoidon lopettamista.
Eihän elämä yhtä juhlaa ja hehkua ole, mutta se on normaalia jokaiselle ihmiselle. Monilla asioilla voi ennaltaehkäistä masentumista, mutta aina sekään ei riitä. Ei ole häpeällistä myöntää olevansa uupunut tai masentunut ja hakea apua, vaan se on viisautta.
Nyt on monien koukeroiden kautta päästy siihen pisteeseen, että koen olevani iloinen ja onnellinen sekä nautin elämästä. Tällä viikolla viimein kävin lopetuskäynnillä ja mielialatestin perusteella minulla ei ole yhtään masentuneisuutta. Hoitajani totesi, ettei pelkän masennukseni takia hoito olisi jatkunut näin pitkään. Elämässä ollut kuitenkin tämän 3½ vuoden aikana niin paljon kriisejä, ettei ole voitu aiemmin edes miettiä lopettamista. Mm. keskusteluavulla ja lääkehoidolla olen selvinnyt  kunnialla monista kriiseistä tähän hetkeen. Olen kiitollinen saamastani ammattiavusta sekä ihanien ystävieni tuesta ja rukouksista. Ennenkaikkea kiitän Taivaan isää, että Hän on pitänyt huolta perheestämme. <3
Olen saanut kasvaa paljon ihmisenä, naisena ja äitinä sekä uskovaisena. Kokemieni asioiden kautta olen saanut olla tukemassa muita ihmisiä.

"Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ”   (Room. 8:28)