Juhannus

Ajattelin tehdä tästä erilaisen postauksen ja kertoa Juhannuksesta kuvin. Aina ei löydy ja tarvitse sanoja. Lisäksi tälle on toinenkin syy, jonka paljastan myöhemmin.

Vastasyntyneen aivotulehdus

Viikon ikäisellä lapsella kuumetta? Ei sellaista pitäisi tapahtua?

PikkuKarhulla oli heti syntymänsä jälkeen raju silmätulehdus, mihin sai lääkkeet. Hän oli vain viikon ikäinen, kun yhtenä iltana huomasin hänessä jotain omituista. Aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta, mutta tiesin, ettei noin pienellä voisi/saisi olla kuumetta. Mittasin kuumeen kädet täristen ja mittari näytti jotain 38. Soitin kauhuissani itkien miehelleni ja hän kehoitti soittamaan päivystykseen sekä tulevansa samantien kotiin. Päivystyksestä he pyysivät meidät heti sinne näytille. Vauvasta otettiin verikokeita, ym. arvoja. Lääkärin odottaminen tuntui ikuisuudelle; itkin ja tärisin sekä minua pyörrytti. Yritin kasata itseäni, jotta pystyisin toimia ja hoitaa pienokaista. Lääkäri epäili kyseessä olevan poikkeuksellisen raju silmätulehdus, joka tarvitsi suonensisäistä antibioottia. Meidät ohjattiin keskellä yötä lastenosastolle, missä vauvalle laitettiin kanyyli päähän. Kamala tunne kouraisi sisälläni, kun kuuli vauvan parkuvan suoraa huutoa toisessa huoneessa, eikä itse voinut tehdä mitään. Sinä yönä en kovin paljon nukkunut. Rukousviestejä lähti ympäri Suomea ja vauvan silmien turvotus alkoi laskea muutamassa päivässä sekä meille alettiin väläytellä kotiutusta.
Kaikki kuitenkin muuttui silmänräpäyksessä...

Oli sunnuntaipäivä. Mieheni piti vauvaamme kapalossa ja katselimme Jumalanpalvelusta Juhannuskonferenssista. Hän alkoi ihmetellä, että sätkikö vauva jotenkin. Tarkkailimme vauvaa ja pienokainen tosiaan välillä hieman nyki. Hälytimme heti hoitajan paikalle ja kerroimme havaintomme. Tuo pieni ihminen "täristi" ja toinen silmä "nyki". Hoitaja hälytti lisää henkilökuntaa ja lopulta paikalle hälytettiin lääkäri. Kukaan ei osannut sanoa mikä vauvaa vaivaisi, mutta hän selkeästi kouristeli. Hänestä otettiin lisäkokeita ja laitettiin varmuuden vuoksi uudet lääkitykset menemään. Me vanhemmat olimme aivan kauhuissamme ja itkua ei pystynyt pidättämään. Jokaisesta kohtauskerrasta piti hälyttää hoitaja paikalle ja päivän mittaan kohtaukset alkoivat venymään. Taas soitettiin päivystävä lääkäri paikalle ja hän määräsi aloittamaan kohtauksien estolääkityksen, koska kohtaukset olivat rankkoja noin pienelle. Vauva väsyi kohtauksista niin paljon, ettei jaksanut syödä. Hänelle piti laittaa nenämahaletku pariksi päiväksi, jottai saisi kerättyä voimia. Monitorit mittasivat verenpaineita, sykettä ja hapettumisia. Välillä hapetusarvot alkoivat pudota viitearvojen alapuolelle ja laite hälytti. Keuhkoja kuunneltiin ja välillä syynä oli vain vauvan liikehtiminen. Monitorin huutaessa sydämeni jätti ainakin yhden lyönnin väliin. Pienokaiselta otettiin aivosähkökäyrä, jonka aikana hän saikin toivotusti kohtauksen, jotta näkisi mitä aivoissa silloin tapahtuu. Hänen aivoissaan oli pientä turvotusta, joka johtui aivoissa olevasta kuumeesta. Erilaisten tutkimusten ja kokeiden jälkeen selvisi, että PikkuKarhulla oli virus keskushermostossa. Ennusteita oli monenlaisia, mutta ihan heti ei tarvinnut toivoa kotiin pääsemistä. Olimme melkein kolme viikkoa kesästä sairaalassa. Lääkitys oli pakko mennä suonensisäisesti, koska tilanne oli niin vakava. 70% saattaa jopa kuolla noin pienenä tuohon ja jälkivaurioiden riski on todella suuri myös. Syytä, mistä Pikku Karhu oli sen saanut ei tiedetä, eikä syytä aina löydykään. Onneksi olimme sairaalassa, kun kohtaukset alkoivat ja hän sai nopeasti oikean lääkityksen. Emmekä olisi halunneetkaan kotiin ennenkuin varmistuu, että PikkuKarhu selviää ja toipuu. Hänen huonon syömisensä takia jouduin pumppaamaan säännöllisesti maitoa, mutta pumpulla ei saanut niin hyvin tyhjennettyä kuin imetyksellä. 

Sairastuin sitten kaikenlisäksi rintakuumeeseen, eikä minun annettu olla osastolla (jos olisikin ollut normaalia flunssaa). Lähdimme IsonKarhun kanssa vanhempieni luo sairastamaan ja koin todella suurta syyllisyyttä, etten ollut vauvan luona. Ei minusta olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, koska kuume nousi 40 asteeseen ja pakotus oli valtava. Mieheni oli tuon ajan sairaalassa yötä-päivää, mutta muuten hänen piti mennä yöksi kotiin, koska tilaa ei ollut kuin yhdelle vanhemmalle. Tuo aika oli myös kauheaa Ison Karhun kannalta. Hän vietti paljon aikaa vuorotellen molemmilla isovanhemmilla. Hän toki nautti olla siellä, mutta huoli ja ikävä painoi myös häntä. Välillä mieheni oli hänen kanssaan kotona ja muutaman yön minäkin olin hänen kanssaan. Hän ikävöi minua todella kovasti, koska en ollut aikaisemmin ollut pois paria yötä pidempään.Välillä minutkin "pakotettiin" käymään ulkona ja kotona katsomassa isompaa lasta, joka oli todella hämmentynyt tilanteesta. Sairaalaelämää kesti kolme viikkoa ja vauvalla meni päivän aikana kolmea eri lääkettä suonensisäisesti. Painoa, verenpaineita, labroja ja lämpöä seurattiin päivittäin. Elämämme oli aivan sekaisin monellakin eri osa-alueella ja valtava määrä ihmisiä rukoili tilanteen puolesta. Vähän kerrallaan PikkuKarhu alkoi voimaantua ja aivoturvotus alkoi laskea. 

Viimein koitti se päivä, kun pääsimme kotiin. Ulkomaailma tuntui todella omituiselle ja vieraalle. PikkuKarhulla jatkui suun kautta annettavat lääkitykset vielä puoli vuotta kolme kertaa vuorokaudessa. Yölläkin minulla oli kello soimassa, että nousin imetyksien lisäksi antamaan lääkettä. Kävimme neurologin vastaanotolla säännöllisesti seuraamassa, että PikkuKarhu kasvaisi ja kehittyisi normaalisti. Aluksi kehitys ja kasvu oli hidasta, mutta pikkuhiljaa hän alkoi mennä joissakin asioissa ikätasoaan edelle. Lääkitystä alettiin pikkuhiljaa purkamaan ja neurologikäyntejä alettiin vähentämään. Meillä todettiin olevan terve ja reipas poika. Tuon kaiken jälkeen sitä oli vaikea uskoa, että tuostakin painejaisesta selvittiin. Jokaisessa kehitysvaiheessa olin varma, että tulisi jokin takapakki. Joissain asioissa hän kehittyi hitaammin, mutta sekin voi johtua yksilöllisistä eroista ja ettei kehitys päässyt alunperin alkamaan normaalisti.
Meillä on tänä päivänä iloinen, reipas ja onnellinen sekä aidosti uskovainen kolme vuotias miehen alku. Puheessa on hieman epäselvyyttä, mutta sitä on IsollaKarhullakin. Haasteita välillä tuo keskittymisvaikeus ja vilkkaus. En tiedä olisiko syynä tuo keskushermoston virus vai onko hän vain luonteeltaan sellainen. Hän on vielä pieni ja tilanne voi muuttua positiiviseen suuntaan, mutta aihe on tarkoitus ottaa neuvolassa puheeksi. Olemme kuitenkin molemmat vanhemmista todella iloisia, onnellisia ja kiitollisia siitä, että meillä on terve ja onnellinen lapsi. Asiat voisivat olla paljon paljon huonommin. 

Tässä taas yksi suuri rukousvastaus ja ihme PikkuKarhun elämässä. Jumala on todellinen ja tekee ihmeitä, joista saa olla kiitollinen. <3

Elämän kriisit ja masennus

Selailin blogiani ja huomasin, etten ole kirjoittanut tähän postaukseen liittyvästä aiheesta kuin hieman ohi mennen. Joten aloitan melkein "a:sta" tämän tarinan.

Elämässäni on ollut monia isoja ja rankkoja juttuja, joiden läpi olen kulkenut. Sen myötä mahtuu myös sairautta. Ensimmäisen kerran masennuin ollessani teini-ikäinen, mutta se mitä silloin tapahtui on aivan toinen tarina.
Vuonna 2013 masennus alkoi nostaa uudelleen päätään. Elämässä oli meneillään monia isoja muutoksia: meillä oli muutto uuteen kaupunkiin, kumpikin olimme saaneet työpaikan (jotka sisälsivät haasteita) ja Iso Karhu aloitti päiväkodin ( ollessaan 1v.9kk). Lisäksi työskentelyn aloittaminen kehitysvammaisten parissa nosti pintaan siskoni kuoleman. Huomasin olevani kovin väsynyt ja levoton sekä pulssini oli lähes kokoajan kiihtynyt. Eräänä aamuna vain "romahdin" töissä. Minua huimasi ja koin oloni kummalliseksi, joten mittasin verenpaineen ja huomasin minulla olevan rytmihäiriöitä. Kertoessani tästä esimiehelleni, aloinkin itkeä. Hän lähetti minut kotiin lepäämään kolmeksi päiväksi ja samalla saimme muuton tehtyä. Levoton ja paha oloni ei ottanut laantuakseen muutonkaan jälkeen. Kävin normaalisti töissä ja hoidin työni hyvin, mutta kotona en jaksanut tehdä oikein mitään. Odotin joka ilta, että pääsisin nukkumaan. Toisinaan pakotin itseäni laittamaan tavaroita paikoilleen ja ulkoilemaan Ison Karhun kanssa sekä tiskaamaan. Pari ihanaa ystävääni tulivat aina välillä auttamaan, kun he huomasivat tilanteeni. Laihduin tuona aikana aika paljon, koska menetin ruokahaluni. Parisuhteeseen en jaksanut panostaa ja koin siitä todella suurta syyllisyyttä. Mieheni ei oikein tiennyt, miten olisi tukenut minua.

Käydessäni työhöntulotarkastuksessa, kerroin tuntemuksistani ja hän  laittoi ajan lääkärille. Tekemäni testin mukaan minulla oli selkeästi masennusta, mutta lääkäri oli todella skeptinen avun saamisen suhteen. Kävellessäni ulos purskahdin itkuun.  
Miten huonoon kuntoon ihmisen pitää mennä, että saa apua? Pitääkö tehdä itselle jotain, että apua on saatavilla? 

Sain kuitenkin pian ajan kartoituskäynnille, jossa todettiin minulla olevan montakin aiheellista syytä aloittaa psyk. polilla käynnit. Kävin aluksi kerran viikossa juttelemassa ja tutustumassa. Tämä tuntui jossain kohtaa jo turhauttavalle, koska emme päässeet "itse asiaan". Lopulta aloimme käymään läpi siskoni kuolemaa ja muita todella ikäviä kokemuksiani. Väsymystäni lisäsi alkunsa saanut raskaus ja välillä oli vaikeaa erottaa, kummasta väsymykseni johtui. Vauva ja IsoKarhu toivat minulle jonkinlaista toivoa. Vointini ei lähtenyt syksyn aikana kohentumaan ja minulle tarjottiin sairaslomaa. En kuitenkaan halunnut sitä, koska töissä käyminen auttoi minua pysymään arjessa kiinni. Aloitin varovasti turvallisen ja lievän mielialalääkityksen. Se auttoi oloani ja vointini alkoi keskusteluiden ja lääkityksen avulla kohentua. Masennus alkoi väistyä.Kunnes...
Kävimme vauvan rakenneultrassa ja saimme huonot uutiset.  
Tulevan vauvamme sydän oli monin tavoin puutteellinen ja munuaisissakin vikaa. Kenen tahansa maailma olisi romahtanut tuossa kohtaa ja olin viikon sairaslomalla.Yliluonnollinen ihme tapahtui ja kaikki kääntyi parhainpäin. Lääkitystäni alettiin lopettamaan hyvissä ajoin ennen synnytystä, mutta synnytyksen jälkeen aloin kokea babybluesin (synnytyksen jälkeistä alakuloa) oireita. Viikko synnytyksen jälkeen PikkuKarhu joutui taas sairaalaan taistelemaan hengestään (en ole tästäkään näköjään kirjoittanut joten tästä tulossa oma postauksensa). Minua hoitava lääkäri sanoi heti, että aloitetaan lääkitystä uudestaan, koska se olisi turvallista vauvankin kannalta ja minulle tarpeellista. Siitäkin selvisimme, mutta sen jälkeen olen kohdannut vielä monta kovaa kriisiä (joista useimmista olen kirjoittanut omat postaukset) esim.; mieheni sairastuminen ja sairaalareissut, hänen pois muuttaminen ja meidän avioero sekä lapsien reagoiminen näihin kaikkiin asioihin. Onneksi minulla oli jo hoitosuhde näiden uusien kriisien kohdatessa ja pääsin purkamaan asioita.
Avioeron prosessoimisen jälkeen aloin saamaan vähän kerrallaan elämästä otetta ja iloa. Töihin paluu teki minulle hyvää, vaikka siinäkin omat stressitekijänsä. Se on kuitenkin aivan erilaista arkea, kuin kotiäidin arki. Aloin harrastamaan ja nauttimaan uusista asioista. Hoitokäyntejäni alettiin vähentämään ja hoitaja varovasti väläytteli hoidon lopettamista.
Eihän elämä yhtä juhlaa ja hehkua ole, mutta se on normaalia jokaiselle ihmiselle. Monilla asioilla voi ennaltaehkäistä masentumista, mutta aina sekään ei riitä. Ei ole häpeällistä myöntää olevansa uupunut tai masentunut ja hakea apua, vaan se on viisautta.
Nyt on monien koukeroiden kautta päästy siihen pisteeseen, että koen olevani iloinen ja onnellinen sekä nautin elämästä. Tällä viikolla viimein kävin lopetuskäynnillä ja mielialatestin perusteella minulla ei ole yhtään masentuneisuutta. Hoitajani totesi, ettei pelkän masennukseni takia hoito olisi jatkunut näin pitkään. Elämässä ollut kuitenkin tämän 3½ vuoden aikana niin paljon kriisejä, ettei ole voitu aiemmin edes miettiä lopettamista. Mm. keskusteluavulla ja lääkehoidolla olen selvinnyt  kunnialla monista kriiseistä tähän hetkeen. Olen kiitollinen saamastani ammattiavusta sekä ihanien ystävieni tuesta ja rukouksista. Ennenkaikkea kiitän Taivaan isää, että Hän on pitänyt huolta perheestämme. <3
Olen saanut kasvaa paljon ihmisenä, naisena ja äitinä sekä uskovaisena. Kokemieni asioiden kautta olen saanut olla tukemassa muita ihmisiä.

"Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ”   (Room. 8:28)

Voivatko miehet ja naiset olla ystäviä?

Törmäsin Ruut- verkkolehdessä ( "Ruut on naisille suunnattu verkkolehti, joka katselee maailmaa kristinuskon näkökulmasta") juttuun, joka käsitteli aihetta "Voivatko miehet ja naiset olla ystäviä?". Tästä aiheesta löytyy ihmisillä mielipiteitä ja erilaisia kokemuksia. Aihe kiinnosti minua sen verran, että ajattelin kirjoittaa omia kokemuksiani ja ajatuksiani jutun pohjalta.

"Emmekö siis kykene puhtaisiin ystävyyssuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa?"

Ihmiset joskus sanovat ja varoittavat, että vastakkaista sukupuolta olevien on mahdotonta olla "vain" ystäviä. Olen tästä osittain eri mieltä, mutta en kokonaan.

Olen törmännyt ystävyyssuhteissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, jossa toinen osapuoli onkin ihastunut. Minun ystävällisyyteni ja käytökseni on tulkittu väärin, mistä seurannut käsitys minunkin olevan ihastunut. Asian tullessa tavalla tai toisella ilmi, olen ollut tilanteesta kovin hämmentynyt. Olen luonteeltani ja käytökseltäni lähes kaikille ystävällinen, hauska ja välittävä ilman mitään taka-ajatuksia. Tilanteiden selvittely ei ole ollut kovin mukavaa, mutta mielestäni tärkeää ystävyyden jatkumisen kannalta.
Olen kyllä itsekin helposti ihastuva, mutta en kuitenkaan ole nähnyt sitä esteenä ystävyyssuhteiden muodostamiselle. Nyt aikuisena ja kenties fiksumpana olen miettinyt tätä tunnetta ja olenko ihastunut ihmiseen romanttisesti vai uuteen mahtavaan persoonaan tutustumiseen. Näiden eroa on joskus vaikea erottaa, mutta ajan kanssa olen kuitenkin usein huomannut sen olleen jälkimmäistä.
 
Tutustuessani vastakkaiseen sukupuoleen, olen myös törmännyt ikäviin tilanteisiin; Olen ollut mukava ja miespuolinenkin ihminen on ollut minulle mukava. Olen ajatellut, että kiva juttu, mutta ajan myötä selviävät hänen taka-ajatuksensa. Ne eivät ole ystävyys tai edes parisuhde, vaan seksuaalinen kiinnostus. Tällaisiin tapauksiin olen katkaissut heti yhteydenpidon. Mielestäni on loukkaavaa, jos ei ole edes kiinnostunut tietämään millainen olen ihmisenä, vaan olen joku "objekti tai haluttu tarpeiden tyydyttäjäksi".
Ihmiset jotka eivät ole uskossa voivat haluta ystävyyttä sekä olla seksuaalisesti kiinnostuneita. Heidän mielestään on ihan ok välillä "sekstailla"  ja sitten olla taas "normaalisti" ystäviä. Itse haluan kuitenkin pyrkiä Raamatun mukaiseen puhtauteen. Uskovaisena oleminen ei poista haluja ja seksuaalista kiinnostumista, mutta koitan taistella niiden seuraamista vastaan. Se ei aina ole helppoa, mutta katsomalla isompaa kuvaa se kannattaa. Jokainen seksuaalinen kokemus jättää jäljen sisimpään ja voi satuttaa ihmistä. Lisäksi kun löytyy ihminen kenen kanssa oikeasti pariutuu on ikävä alkaa kertomaan, jos menneisyydessä on useita "säätöjä". Olemme kuitenkin jokainen vapaita ystävystyä kenen kanssa haluamme ja toimimaan niinkuin itse parhaaksi näämme.

"Sekaystävyydet seurakunnissa vaativat hengellistä kypsyyttä, sosiaalisia taitoja ja viisautta"

Tiiviisti työskenteleminen seurakunnassa tai muuten, voi kuitenkin herättää ihastuksen tunteita.Jos näin käy, on syytä pysähtyä miettimään mistä lähtökohdista tunteet kumpuavat. Suhteessa olevana kuitenkin varoisin joutumasta tilanteisiin, missä näin voi käydä. Hetkellisiä ihastumisia saattaa tulla, mutta oleellista on mitä asialle tekee. Antaako tunteelle vallan ja toimii sen mukaan, vai ottaako etäisyyttä ja kiinnittää enemmän huomiota omaan puolisoon?  Asioista on hyvä puhua rehellisesti, jottei ne ala paisua omassa päässä. Jokaisella on omat heikkoutensa ja niiden kanssa kamppailuun on hyvä pyytää jonkin luotettavan ihmisen tukea.  Mikä ihmiselle on mahdotonta on Jumalalle mahdollista. Hän tietää millaisia me ihmiset olemme ja vajavaisuutemme.

"Olette minun ystäviäni ja rakastakaa toinen toisianne niinkuin minä olen rakastanut teitä"

Minulla on miespuolisia ystäviä ja he ovat minulle kuin veljiä (jota minulla ei ole biologisesti). Voin hyvin myöntää kaipaavani olla tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa, koska heidän kanssaan oleminen on erilaista. Se voi olla pelkästään rentoa hengailua, mutta myös syvällisiä keskusteluita.
Jumala myös johdattaa vastakkaista sukupuolta olevia ystävystymään ja minä olen kokenut useita tällaisia tapauksia. Ne ovat tapahtuneet juuri siihen elämäntilanteeseen osuvalla tavalla. Ystävyys vastakkaisen sukupuolen kanssa on poistanut katkeruutta ja pettymystä miehiä kohtaan. Ystävämiehieni hyväksyntä ja arvostus ovat vaikuttaneet itsetuntooni positiivisella tavalla.  Olen saanut heidän kauttaan myös miehistä näkökulmaa ja varoituksia asioihin, jonka olen kokenut todella hyväksi. Olemme saaneet rukoilla erilaisten asioiden puolesta yhdessä ja nähdä monia rukousvastauksia. Rakastan näitä uskovia "veljiä", mutta se ei ole mitenkään romanttista. Olen todella kiitollinen Jumalalle ja heille itselleen ystävyydestämme.
Kun ympärillä on terveitä suhteita vastakkaiseen sukupuoleen, joiden kanssa voi esim. halata, se auttaa vastustamaan houkutuksia "vääriin" suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Tämä ei välttämättä ole helppo osa-alue, koska jokaisella on luonnollisia tarpeita ja kaipuuta tulla rakastetuksi sekä hyväksytyksi. Tuetaan rakkaudella toinen toistamme tässä eteenpäin. Ollaan ystävänä ystävän rinnalla. <3