Tyytymättömyys omaan kehoon

Olen jo pitkään pyöritellyt tätä aihetta mielessäni ja joskus aiemmin kirjoittanut jotakin. Puntaroin myös miten avoimesti ja rehellisesti uskallan kirjoittaa, mutta en usko olevani ainut tämän teeman kanssa kipuileva. Nyt on kesä ja rannoilla näkee monen kokoisia ja näköisiä ihmisiä. 

Lasten syntymän jälkeen naisen keho muuttuu, eikä se välttämättä koskaan palaudu samanlaiseksi. Näin on tapahtunut minullekin ja olen näiden vuosien aikana yrittänyt saada kroppaani timmimmäksi tai ainakin laihemmaksi. En ole kuitenkaan onnistunut saamaan kroppaani siihen kuntoon kuin itse haluaisin. Olen hävennyt raskausarpiani ja roikkuvaa sekä rasvakerroksen omaavaa vatsaani. Kehoni on myös ollut vuosien ajan se, jonka kautta olen "rankaissut" tai "kurittanut itseäni. Kun koin mokanneeni pahasti tai olin vihainen itselleni, saatoin olla koko päivän syömättä. Kun on oman kipuilun lisäksi kuullut parisuhteessa vuosien aikana olevansa jollain tavalla vääränlainen, alkoi se vaikuttaa omaan pukeutumiseeni ja toimintaani. Sain kommentteja, että syömättömyyteni kautta laihdun ja se olisi hyvä asia. Olen kuitenkin saanut huomata, ettei syömättömyydellä laihdu vaan lihoo. En halunnut käydä uimahalleissa, missä oli paljon laihempia ja treenatumpia naisia. Katsellessani muutaman vuoden takaisia seurusteluajan kuviani, huomaan solisluideni paistavan. Tuolloin olin hieman tyytyväisempi kehooni, mutta kuitenkin kiinnitin huomiota mahaani. Kävimme puolisoni kanssa yhdessä salilla ja hän tsemppasi minua treenaamaan. Jälkeenpäin ajateltuna, kävin salilla hänen ja muiden ihmisten takia. Kävin salilla, jotta pystyin sanoa käyneeni salilla ja jotta saisin tuloksia kelvatakseni muille. Nautin salin jälkeisestä olosta, mutten nähnyt itsessäni mitään muutoksia. En syytä entistä puolisoani ongelmastani omaa kehoa kohtaan, mutta myönnän hänen lisänneen sitä. 

Korona-aikana en käynyt salilla ja lenkkeilykin jäi paljon vähemmälle raskaan elämäntilanteen takia. Päätin samalla, ettei kukaan muu voi pakottaa minua salille. Halun tulee lähteä minusta itsestäni ja tällä hetkellä suoraan sanottuna ajatus salille menemisestä ahdistaa. Eron myötä päätin, ettei kukaan muu ihminen voi määritellä mitä saan syödä tai millaista liikuntaa minun tulisi harrastaa. Olen kevään aikana lihonut ja toki se inhottaa itseäni, mutta olen kokenut psyykkiseen hyvinvointiin panostamisen tärkeämpänä. Olen alkanut huomaamaan ympärillä eri kokoisia naisia, eivätkä kaikki ole laihoja. Silti he näyttävät onnellisilta. Olen myös huomannut monien muidenkin kipuilevan näiden asioiden kanssa. 

Edelleenkin (ja varsinkin keväällä lihomisen myötä) inhoan omaa vatsaani, jonka suhteen olen jo menettänyt toivoni. En jaksa enää uskoa, että onnistun saamaan siitä itselleni kelpaavaa. En myöskään pidä "pelastusrenkaasta" vyötärölläni, enkä heiluvista käsivarsistani. Koen muutenkin näyttäväni pullukalta, joka ei ole käynyt salilla. 

Kropassani on myös kohtia, joista pidän. Esimerkiksi tällaisia kohtia ovat rinnat ja silmät. Tiedän minulla olevan melko isot rinnat, joita imetys ei ole latistanut. Toki ne roikkuvat alasti ollessa, mutta rintsikoissa näyttävät mielestäni kauniilta. Ennen inhosin silmiäni ja minua on kiusattu niistä, mutta nykyään olen saanut niistä positiivista palautetta. Tykkään panostaa meikissä silmiini, jotta ne korostuvat. Eräs ystäväni sanoi minulle, että raskausarvet ovat merkki elämästä. Ne ovat merkki minussa siitä, että olen äiti ja minulla on kaksi lasta. Tuo laittoi minut miettimään, että ne ovat oikeastaan aika kaunista. Tänä kesänä en ole hävennyt raskausarpiani, vaan kulkenut lyhyissä shortseissa. En halua syömiseni olevan enää itseni piiskaamista ja jatkuvaa morkkista. Haluan oppia nauttimaan elämästä ja toisinaan herkutella hyvällä omatunnolla. Haluan oppia arvostamaan ja pitämään huolta kehostani, että voin paremmin. 

Seuraava postaus tulee käsittelemään samaa aihepiiriä lukijoiden kipukohtien kautta. Toivon että jokainen meistä oppisi arvostamaan omaa kehoaan ja sen erityisyyksiä. Olet arvokas ihminen. 💗

Tarviiko lapsen sitoutua harrastukseen?

Harrastaako teillä lapset? Minkä ikäisenä teidän mielestä lapsen tulee sitoutua harrastukseen? 

Meillä lasten harrastukset ovat olleet yksi erimielisyyden aihe lasten isän kanssa.

Viime kesänä en ollut kovin innostunut lasten joukkueharrastuksista. Varsinkin Isokarhu on käynyt kokeilemassa monia eri harrastuksia vähän aikaa ja kyllästynyt. Joukkuelajit vaativat sitoutumista, jotta joukkue pärjää ja jotta lapsi voi kehittyä. Syynä omaan vastahakoisuuteeni viime kesänä oli juuri tämä sitoutumattomuus ja tiesin kaiken jäävän minun vastuulle, vaikka lasten isä lupasi ottaa päävastuun harrastuksesta samalle paikkakunnalle muuttamisen jälkeen.  

Molemmat pojat ovat sanoneet jo pitkin kevättä, että haluavat vaihtaa harrastusta. Pikkukarhun harjoitukset ovat kestäneet viikottain 1,5 tuntia, joka on hänelle liian rankkaa. Isokarhun on ollut vaikea kestää valmentajan kritiikkiä, vaikka valmentajan tehtävänä on neuvoa pelaajia kehittymään. Lasten isä on "ruokkinut" poikien halua lopettaa harrastukset ja kokeilemaan jotain uutta. Hänestä lapsia ei voi pakottaa harrastamaan ja ettei harrastukset ole sama asia kuin naimisiin meno. Minä olen yrittänyt kannustaa lapsia jatkamaan, etteivät luovuttaisi ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa. Olen ehdottanut kesän yli miettimistä. Olen puhunut erityisesti IsoKarhulle, kuinka kehittyminen vaatii paljon harjoittelua ja pettymysten sietoa. Keskustelin myös poikien valmentajien kanssa ja hekin olivat sitä mieltä, että vanhempien tulee motivoida ja kannustaa pelaamiseen. 

Pikkukarhun treenit jäivät kesätauolle. Minulle selvisi ettei Isokarhu ole ainakaan kesällä isiviikoilla käynyt treeneissä. Pahoittelin asiaa valmentajalle ja pyysin isää ilmoittamaan lopettamisesta, jos Isokarhu oikeasti haluaa lopettaa. En jaksanut enää vääntää asiasta. Olin ehtinyt maksaa kausimaksun ja ostaa uuden pelipaidan. Maksun varmaan saa takaisin ja pelipaita menee hyvään tarkoitukseen, jos Isokarhu on kesän jälkeen vielä sitä mieltä ettei pelaa.

Mielestäni jos harrastus on kokoajan pelkkää pakkopullaa, kannattaa etsiä joku itseä enemmäm kiinnostava harrastus. Jos on vaikea sitoutua, harrastus ei voi olla joukkuelaji. Harrastukset ovat mielestäni hyvää harjoitusta moniin elämän taitoihin, kuten esimerkiksi sitoutumiseen, auktoriteetin kuuntelu ja kunnioitus sekä itsensä haastaminen. Katsotaan syksyllä, mitä pojat haluaa alkaa harrastamaan ja vaatiiko se miten suurta sitoutumista. 

Kesäloma

 Kirjoitin jo yhden postauksen meidän kesälomasta, mutta viime metreillä se katosi bittiavaruuteen. Taidan siis hieman muuttaa postauksen rakennetta toisen tyyppiseksi. Noniin nyt turhat löpinät sikseen ja itse asiaan eli meidän minilomaan. Minulla oli siis viime viikolla kolme päivää kesälomaa + viikonloppu. Koronatilanteen helpottumisen myötä päätimme lähteä lasten kanssa vanhempieni luo maaseudulle, joka sijaitsee yli 200 kilometrin päässä meistä. 

Ennen lähtöä kuitenkin juhlimme PikkuKarhun kaverisynttäreitä meidän takapihalla. Juhlailta huipentui vesi-ilmapalloihin, joita pojat saivat heitellä IsoKarhuun ja isiin. Kävimme vielä juhlien jälkeen lasten ja heidän isänsä kanssa uimassa. Ilta onnistui ja  kaikilla vaikutti olevan mukavaa. 

Keskiviikkoaamuna lähdin lasten kanssa ajamaan maaseudulle, missä erityisesti kesäisin sielu lepää. Pääsimme näkemään vanhempieni kissoja ja koiraa sekä mummoni naapureiden hevosia. Kävin lasten kanssa päivittäin uimassa. Säät suosivat meitä ja lämpöä sekä poutasäätä riitti. Pääsin pesemään meidän likaisia mattoja vanhalla savusaunalla. Mummoni tuli myös yhtenä päivänä auttamaan ja hän onkin paljon taitavampi tuossa puuhassa kuin minä. 

Kesässä on myös se ihana puoli, että voi nähdä ihmisiä ulkona ja se helpottaa tapaamista näin koronapandemian aikana. Olen surrut parhaiden ystävieni Savosta pois muuttamista, mutta nyt toinen heistä on perheensä kanssa muuttanut minun lapsuuden kotipaikkakunnalle. Kun käyn tapaamassa sukulaisia, pääsen tapaamaan myös heitä. Nautimme yhdessä lasten kanssa kesäpäivästä. Lisäksi pääsin tapaamaan kummipoikaani ja hänen isäänsä. Koen huonoa omatuntoa, miten harvoin pystyn nähdä kummipoikaani. Välimatka ja korona ovat olleet esteenä, mutta toivottavasti koronatilanne alkaa helpottaa ja näkeminen helpottuu. Torstai-iltana vietimme vielä ystäväni kanssa tyttöjeniltaa vanhempieni aittaan tehdyssä kesähuoneessa teekuppien ääressä jutellen. Tällaisia iltoja todella olen kaivannut. Lauantaina pääsin extempore tapaamaan entistä työkaveriani, jota en ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Oli todella virkistävää vaihtaa kuulumisia ja muistella menneitä. Kaikkia haluamiani ihmisiä en ehtinyt ja onnistunut näkemään, mutta onneksi kesää on vielä jäljellä ja tulee uusia mahdollisuuksia.

Reissussa kävin ostamassa viimein itselleni uuden kannettavan tietokoneen, kun ukkonen hajotti viime kesänä edellisen. Tässä välillä olen koittanut tulla toimeen 10 vuotta vanhalla hitaalla pöytäkoneella ja kännykällä. Olin konsultoinut etukäteen kaveriani hyvistä tietokoneista omalla budjetillani. Ostin kuitenkin hieman paremman tietokoneen, jotta se olisi kestävämpi. Postauksien kirjoittaminen on hieman nopeampaa ja helpompaa läppärillä kuin kännykällä. Sain Gigantista todella hyvää ja asiantuntevaa palvelua, jota arvostan. Nyt pitäisi olla hyvä tietokone ja nettiyhteys, jotta blogin kirjoittaminenkin olisi helpompaa. 

Sunnuntaina vietimme PikkuKarhun sukulaissynttäreitä sisätiloissa, koska juuri sinä päivänä oli kamala sade. Käytimme maskeja, kun emme syöneet. Maskeilla ja turvaväleillä yritimme turvata pienetkin riskit koronatartuntojen suhteen. Suurin osa vieraista toki oli jo saanut yhden tai kaksi rokotetta. Juhlien jälkeen lähdin poikien tädin kanssa ajelemaan kotia kohti. Lapset lähtivät isänsä ja hänen vaimonsa kanssa vaimon vanhemmille vielä lomailemaan. 

Lomassa ehdottomasti parasta olivat hyvät säät ja ihmiset. Olen ikävöinyt monia ystäviä ja tietysti perhettä. Nyt pääsin joitain heistä näkemään livenä. 

Ihanaa kesää kaikille ja nauttikaa lomasta, joilla sellaista on. <3 Muistetaan kuitenkin toimia koronvastuullisesti kesälläkin. 

Syntymäpäivä

Pikkukarhun täytti keskiviikkona 7 vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut monenlaista, jota voinut seurata täällä blogissakin. Nyt palaan 7 vuoden takaisiin hetkiin. Varoitan jo herkimpiä ja etenkin miehiä tästä postauksesta. 

Sunnuntaina 8.6.2014 vietimme papan (eli minun isän) 50 v. juhlia vajaan 50 kilometrin päässä. Monet kyselivät vauvan syntymästä ja totesin, ettei ole vielä ollut mitään kovempia supistuksia. Muistan sanoneeni, että yliajalle varmasti menee tämäkin. Palasimme kotiin ja lasten isä lähti rippileirille töihin.

Olimme sopineet, että poikien täti tulee meille varmuuden vuoksi muutamaksi yöksi. Jos yöllä tulisi lähtö, hän voisi olla Isokarhun kanssa. Laitoin Isokarhun nukkumaan ja tunsin nukkumaan käydessä muutamia kovempia supistuksia, mutta ajattelin niiden johtuvan juhlista. Taisin ottaa särkylääkettäkin varmuuden vuoksi. Torkuin vain pieniä pätkiä supistusten takia. Puolilta öin kivut olivat jo niin kovat, että soitin miehelleni. Sanoin synnärireissun olevan varmaan turha (Isokarhun kohdalla vasta kolmas reissu oli synnytys), mutta supistusten olevan kovia ja tiheitä. Mieheni oli sopinut, että voi töistä lähteä mukaan synnytykseen. Kerroin tädille tilanteen ja mieheni tuli hakemaan minut sairaalaan.

Sairaalaan päästessämme olin jo muutaman sentin auki ja saimme jäädä odottamaan synnytystä. Sain epiduraalin, mutta synnytys jostain syystä pysähtyi. Kun lapsivedet meni, epiduraalin vaikutus oli lakannut ja pyysin lisää kipulääkettä. Sitä ei ehditty laittaa, kun oli pakko alkaa ponnistamaan. Minulle annettiin ilokaasua, jota vetelin reilusti. Siitä tuli kuitenkin huono olo ja vajosin johonkin omaan maailmaan. Kuulin kaukaa kätilön ja isän tsemppaukset ponnistamisen suhteen. Sain ponnistettua, vaikken kokenut olevani läsnä. Minusta tuntui, että taju lähtee. Silmäni menivät kiinni ja samalla kuulin rääkäyksen. Vauva syntyi. Sain hänet rinnan päälle ja hoitaja sekä isä koittivat saada minua "tolkkuihini". Pikkuhiljaa aloin palata takaisin todellisuuteen. Poika oli 50cm pitkä ja painoi 3450g. Osastolla aloin tehdä tuttavuutta tuon pienen ihmeen kanssa, joka tuntui vielä jotenkin vieraalta. 

Kun Pikkukarhu päätti tulla tähän maailmaan, se tapahtui melko nopeasti ja sitä nopeutta on jatkunut tähän päivään asti. Olimme sairaalassa pari yötä, jonka jälkeen pääsimme kotiin. Kävimme sairaalassa näyttämässä lonkkaluksaatioepäilyä, joka todettiin vääräksi epäilyksi. Ehdimme olla kotona noin viikon, jonka jälkeen olikin kolmen viikon sairaalareissu, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Näin saimme perheeseemme Pikkukarhun 9.6.2014 klo. 8:30 ja saamme olla kiitollisia, että hän on meidän vauhtiviikarina. Siitä alkoi meidän yhteinen tarina, jossa olemme saaneet koko perhe kasvaa monella tavalla. Kiitos kun saan olla tämän ihanan pojan äiti. ❤️

Kouluun tutustuminen

Tänä vuonna kouluun tutustuminen oli erilaista monellakin tapaa. Kävimme viime viikolla tutustumassa Pikkukarhun tulevaan kouluun. Koronan vuoksi tutustumaan pääsi yksi perhe kerrallaan, joten luokkakavereita ei päästy näkemään. Onneksi samasta eskarista on ainakin yksi tyttö tulossa samalle luokalle. 

PikkuKarhu aloittaa syksyllä starttiluokalla eli pienryhmässä. Meiltä on koululle yli 5 kilometriä, joten PikkuKarhu tulee kulkemaan taksilla. Pääsimme tutustumisella näkemään opettajan ja tulevan luokkahuoneen. Luokassa tulee olemaan erityisopettajan lisäksi 1-2 avustajaa. Pienryhmä on 1-2 luokkalaisten yhdistetty ryhmä. Lapsilla on mahdollisuus kerätä käytöksellä hymynaamoja, joista voi saada jonkun palkkion. Lapset pääsevät tekemään myös itsereflektiota koulupäivien aikana ja antaa siitä itselleen hymiöitä. Luokassa on erilaisia apuvälineitä yksilöllisiin tarpeisiin. Luokan vieressä on myös lepohuone, minne voi mennä tarvittaessa rauhoittumaan ja lepäämään. Käytävällä pääsee purkamaan energiaa erilaisilla liikuntatehtävillä.

Pienryhmä toteuttaa joitain tunteja yhdessä "tavallisen" ekanluokan kanssa, jotta lapset pääsevät harjoittelemaan myös isommassa ryhmässä olemista.

Opettaja vaikutti mukavalle ja PikkuKarhu oli aivan innoissaan. Turvallisin mielin siis syksyä kohti. Nyt kuitenkin ensin nautitaan kesästä. ☀️