Tunnelmia muutosta ja muutoksesta

Monet ovat kyselleet, miten olemme sopeutuneet uudelle paikkakunnalle.
Etukäteen ajattelin, että muuton ja häiden jälkeen minulle tulee totaalinen uuvahdus stressaavan kevään jälkeen.
Pikku Karhun ajattelin sopeutuvan hyvin, mutta yökastelun jatkuvan.
Ison Karhun kohdalle odotin eniten haasteita sopeutua ja "oireilevaa" käytöstä.

Kuinkas minulle kävikään? 

Häiden jälkeen sairastuin ja jouduin syödä kaksi antibioottikuuria, ennekuin sairaus alkoi talttua. Sairaana oleminen vaikutti siihen, etten oikein jaksanut laittaa tavaroita ja paikkoja kuntoon. Yritin kuitenkin joka päivä tehdä jotakin, ettei tarvisi pahvilaatikoiden keskellä asua. Halusin kodin näyttävän kodille, jotta lapsetkin asettuisivat paremmin. Kahden viikon tiivis yhdessä olo lasten kanssa, sairastaminen ja vähäiset yöunet sekä suuret muutokset saivat lopulta oloni väsyneeksi ja hieman alakuloiseksi. Tällä viikolla olen nauttinut, kun lapset ovat olleet sukulaisilla ja olen saanut rauhassa laittaa pihaa. Ajoittain kaipaan tuttua elinympäristöä, kavereita ja työyhteisöä. Toisinaan koen oloni yksinäiseksi, koska minulla ei ole täällä vielä kuin pari ystävää ja hekin ovat kesän reissussa. En ole jaksanut aktiivisesti tutustua uusiin ihmisiin. Suuret muutokset ovat olleet minulle aina vaikeita henkisesti ja osasin odottaa sitä nytkin. Tämä on valtava muutos minun, lasten ja mieheni sekä monien läheisten elämässä. Jätin työpaikan, ystävät ja sukulaiset sekä rakkaan kaupungin, jossa olin asunut kymmenen vuotta. Muutos ja muutto on prosessi sekä sillä on haikeuden ja vaikeuden lisäksi myös valoisa kääntöpuolensa. Meillä on aivan ihana koti ja olen nauttinut sen laittamisesta. Iloitsen valtavasti, kun mieheni osaa rakentaa unelmistani totta. Uudessa ja tuntemattomassa kaupungissa on mahdollisuus uuteen alkuun ja uusien verkostojen luomiseen. Tässä on mahdollisuus heittäytyä uuteen seikkailuun ja Jumalan johdatettavaksi. Tämä tuntuu oikealta ja odotan innolla, mitä on luvassa. Kaikenlisäksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin, vaan rinnallani on rakastava mies. Hän haluaa huolehtia minusta, eikä minun tarvitse pärjätä ja puristaa kaikkea yksin.

Entäs sitten lapset? 

Lapset ovat olleet kanssani kesälomalla, jotta saavat sopeutua uuteen kotiin ja paikkakuntaan. Pikku Karhu vaatii kokoajan huomiotani, eikä hän osaa leikkiä itsekseen viittä minuuttia pidempää. Hänen haasteensa tulevat nyt voimakkaammin esille, koska olen hänen kanssaan melkein kokoajan. Kysymysten tulva on valtava: "Milloin te tuutte ulos? Mitä me tehdään ruuan jälkeen? Onko jo aamu/ Onko jo ilta? jne." Vessaankin mennessäni hän kysyy missä olen ja milloin tulen. Mieheni tultua töistä, alkaa puhe/kysymystulva myös hänelle. Muutettuamme pojat saivat omat huoneet. Iltaisin ja välillä öisin Pikku Karhu tulee kysymään, että pitääkö hänen nukkua yksin ja ettei hän voisi nukkua yksin. Olemme vielä yrittäneet totuttaa häntä nukkumaan yksin, ettei heti luovutettaisi. Pikku Karhu on pitkään syönyt paitansa kauluksia hajoamiseen asti. Tilasin hänelle korun, jota voi imeskellä/pureskella. Sen syöminen on lisääntynyt nyt muuton jälkeen, eikä hän edes huomaa tekevänsä sitä. Uskon näiden kaikkien asioiden olevan turvan hakemista ja sopeutumista uuteen kotiin. Teimme lasten kanssa seinälle viikko-ohjelman, josta he näkevät suunnilleen mitä tehdään milloinkin. Elokuussa Pikku Karhu aloittaa liikuntapäiväkodissa "Kipittäjien" ryhmässä.

Iso Karhu nautti omasta huoneesta ja hän on vähän kerrallaan alkanut leikkiä siellä omassa rauhassa. Aluksi hänkin vaati minua kokoajan leikkimään heidän kanssaan. Pojat rakastavat jättitramboliinilla olemista ja Iso Karhu on oppinut monia hienoja temppuja. Siihenkin he haluaisivat aikuisen läsnäoloa, koska eivät ole tottuneet olemaan ulkona ilman aikuista. Eivätkä he osaa tehdä yhdessä oikein muuta kuin riehua, koska Pikku Karhu ei pysty pitkäjänteiseen leikkimiseen. Iso Karhu turhautuu tähän ja se aiheuttaa paljon tappeluita. Heidän välillään on lisäksi todella paljon kilpailua minun huomiostani ja siitä kuka saa olla ensimmäinen. Toisinaan Iso Karhu vetäytyy omaan huoneeseen leikkimään legoilla.Hänen pikkulegoleikkejä on ihana seurata, kun ne levittäytyvät omaan huoneeseen, vaatehuoneeseen ja parvekkeelle. 

Hän myös varmistelee paljon, että missä olen ja mistä ovesta tulen ulos jne.. Iltaisin tarvitsee monet halit ja pusut ennen nukkumaan menemistä.  Isolle Karhulle on ollut vaikeaa hyväksyä, että talossa on mies. Hän on varmasti ennen ottanut "miehen paikan", vaikkei olisi tarvinnut ja olen muistuttanut hänen olevan lapsi. Hän protestoi entistä voimakkaammin miestäni vastaan ja samalla hakee hänen rakkauttaan. Hänestä näkee toisinaan iltaisin pienen lapsen hämmenyksen. Heti häiden jälkeen hän alkoin kuitenkin puhua, että mieheni on heidän "kakksosisi" ja miten kivaa, kun hän osaa rakentaa sekä korjata asioita. Olemme tehneet taulun siitä, kuinka ketään ei saa satuttaa ja mitä siitä seuraa. Illat ovat odotetusti olleet hänelle haastavia ja sänkyyn menemistä pitää protestoida. Iso Karhu itse toivoi, että hänelle otettaisi nukkumistarrat taas käyttöön. Aluksi ne toimivat loistavasti, mutta sen jälkeen tuli taas muutama huonompi ilta. Pian alkaa koulu ja sieltä saa varmasti uusia kavereita, eikä aika käy niin pitkäksi. Hän on jo sen verran iso, että kaipaa kavereita. 

Sopeutuminen vaatii nyt meiltä kaikilta paljon kärsivällisyyttä ja ajan antamista. Lisäksi olemme hakeneet tukea perheytymiseen ja sopeutumiseen. Haluan uskoa ja rukoilen, että meistä tulee vielä tiivis perhe, jossa kaikki kokevat tulevansa rakastetuksi. <3

Onko sinulla kokemusta uusperheen alkutaipaleesta? Olisi kiva jakaa niitä kanssasi. :)

Maalaisromanttiset kesähäät

Monet tytöt haaveilevat vaaleanpuaisista prinsessahäistä. Itse olen lapsesta asti inhonnut vaaleanpunaista ja pitsiä. Häävalmisteluiden alkuvaiheessa ajattelin, että haluan tässä kohtaa elämää mahdollisimman yksinkertaiset häät. Kuitenkin toisin taisi käydä...Teemaksi muodostui maalaisromanttinen ja pääväreinä olivat vaaleanpunainen/valkoinen.  Tavattuani aviomieheni, ajatuksissani muuttui moni asia, kuten vaaleanpunaisesta ja pitsistä pitäminen.

Olin kirjoittanut jääkaapin oveen tarkat aikataulut hääpäivän valmisteluista ja autokyydeistä, jotta kaikki toimisi ajallaan. Monet kerrat ennen hääpäivää meinasi epätoivo iskeä monien vastoinkäymisten vuoksi. En kirjoita valmisteluista sen enempää, kuin että olen todella kiitollinen kaasolleni ja pikkusiskolle avusta sekä tuesta.

Minun kampaukseni ja meikki tehtiin paikallisella kampaajalla, minne pääsin heti aamusta. Puin hääpuvun kirkolla olevassa morsiushuoneessa, joka helpotti puvun siistinä pysymisessä. Pojat ottivat kirkon ovella vieraita vastaan ja kovin oli jännitystä ilmassa. Olimme jakaneet niin, että bestman, sulhasen lapset ja sulhanen tulee oikean puolen portaita parvelta alas. Kaaso, minun lapset ja minä tulimme vasemmalta puolelta. Häämusiikin alkaessa soida lähtivät ensimmäisenä bestman ja kaaso. Perään ryntäsivät pojat ja Iso Karhu halusi kantaa sormusta alttarille. Viimeisenä me tulimme yhdessä. Kävely oli todella haastavaa, koska vannehameeni meni jotenkin huonosti rappusissa. Selvisimme kuitenkin alttarille kaatumatta ja kaaso korjasi hametta. Vihkiminen sujui hyvin ja lopussa otettiin vielä muutamat kuvat. Astuessamme kirkon ovesta ulos, vieraat heittivät ruusunterälehtiä meidän päällemme.

Lähdimme valokuvaajamme kanssa ottamaan hääkuvia kirkon rantaan ja vieraat siirtyivät jo juhlapaikalle. Kova tuuli teki haastetta kuvien ottamiseen, mutta saimme onnistuneitakin kuvia.

Juhlapaikkana meillä oli vanha apteekki, johon oli perustettu majatalo. Paikka oli pieni, mutta meidän reilun 30 hengen juhlaväelle oikein hyvä. Juhlapaikalla mieheni piti pienen tervetulopuheen ja nostimme äitini tekemät maitohorsmamaljat. Onnitteluiden kautta siirryttiin sisätiloihin, missä oli lämmintä.

Lapsille olimme palkanneet oman hoitajan, jotta saimme täysin keskittyä suureen päiväämme.

  

Alkusanojen ja ohjeistusten jälkeen pääsimme syömään.

Häämenu: 

* pippuroitua lohipastramia

* rucolamajoneesia

* savumuikkuja

* cashewpähkinävinaigrettea

* vihersalattia

* juustosalaattia

* porsaanfilettä

* ylikypsää naudanpaistia

* BBQ-kastiketta

* uusia perunoita

* kasvisgratiinia

 Ruoka oli todella hyvää ja sitä riitti kaikille.

Olimme suunnitelleet juhliin kaikenlaista

"oheisohjelmaa": 

-  Joidenkin tuolien alta löytyi "salatehtäviä"

-  "pullopostia hääparille"

 - Vieraskirjaksi siskoni oli taiteillut sormenjälkipuun, joka tulee vielä kotimme seinälle.

- Eteisessä oli valokuvaikkuna meistä otetuista kuvista ja vieraiden tuli arvata, missä kuvat oli otettu. 

- Pöytiin jaettiin väittämiä meistä 

Lopuksi olimme luvanneet pienet palkinnot.

- Selfienurkka piti olla ulkona, mutta kovan tuulen takia jouduimme soveltamaan sen sisälle. Olimme varanneet siihen rekvisiittaa ja oman hästägin instagramiin. Tämä oli hauskaa ja ihmiset heittäytyivät mukaan. 

 

Juhlaan ei oltu tehty tiukkaa aikataulutettua ohjelmaa, jotta tunnelma olisi rento ja ihmiset saisivat jutella keskenään sekä meidän kanssamme.

Ohjelmaosuus alkoi kaason liikuttavalla puheella ja olen todella onnellinen, että juuri hän oli minun kaasonani. Hän oli tukenani ja auttoi todella paljon valmisteluissa sekä ennenkaikkea on aivan ihana ystävä.
Puheen jälkeen vieraat saivat esittää etukäteen valmistellun pantomiiniesityksen meidän rakkaustarinastamme. Se oli todella hauska ja sai nauraa vedet silmissä. Bestman on muusikko, joten olimme pyytäneet häntä esittämään muutamia lauluja. Musiikki oli aivan ihanaa kuunneltavaa. 

Kahvipöydän yhteyteen olimme kasanneet herkkubuffan, mistä löytyi kaikenlaisia karkkeja.

 

Kahvittelun jälkeen eräs ystäväni piti ihanan ja toivottavasti monia puhuttelevan puheen. Tämän jälkeen oli minun vuoroni astua lavalle ja kertoa kuvien sekä väittämien oikeat vastaukset tarinoiden kera.

Näiden jälkeen vuorossa oli erilainen morsiuskimpun heitto; pyysimme kaikkia sinkkuja (miehet sekä naiset) paikalle. Kerroimme heille muutamia "sinkkuvinkkejä", jotka halusimme jakaa heille. Sen jälkeen heitin heittokimpuksi varatun kimpun ja sen sai porukan sinkkumies. Lopuksi vielä pidimme mieheni kanssa pienen kiitospuheen kaasolle, bestmanille ja valmisteluissa paljon auttaneelle pikkusiskolleni. Annoimme heille pienet kiitoslahjat halausten kera. Ennen viimeistä laulua, saime lukea toisillemme polttareissa kirjoittamamme kirjeet. Bestmanin viimeisen laulun jälkeen suurin osa vieraista lähti kotiin. Halukkaille oli vielä vapaata hengailua ja tanssimista. Illalla viimein alkoi paistaa aurinko ja me lähdimme ottamaan vielä muutamia hääkuvia valokuvaajan kanssa.

Mielestäni häät olivat todella hyvin onnistuneet ja nautimme päivästä. Sää ei ollut kaikkein suostuisin, muttei ainakaan ollut tukalan kuuma eikä satanut. Mieheni oli sanonut etukäteen, ettei hän halua puhua tai olla paljon esillä. Bestman sai kuitenkin puhuttua, että hän piti maljapuheen ja lopuksi kiitospuheen. Olin todella ylpeä miehestäni, että hän rohkeni ujoudestaan huolimatta puhumaan.
Kiitokset kaikille järjestelyihin osallistuneille, majatalon upealle henkilökunnalle, valokuvaajillemme ja kaikille rakkaille juhlissa olleille ihmisille sekä ennenkaikkea suurin kiitos Jumalalle. Kiitos siitä, että Hän johdatti tämän miehen rinnalleni ja piti huolta kaikista häävalmisteluista sekä juhlapäivästä. Siunaa Isä Taivaan tämä liittomme ja pidä huolta jokaisesta päivästämme. <3

Lenkkeilijästä auttajaksi

Olimme eilen illalla menossa mieheni kanssa nopeasti käymään kaupassa, ennenkuin se menisi kiinni. Päätettiin lähteä pyörillä, jotta samalla tulisi lenkki. Tästä alkoi erilainen pyörälenkki, jonka ajoitus oli varmasti täysin johdatusta.
Mieheni oli hiljattain laittanut isäni kanssa minun pyöräni kuntoon, koska siinä oli monenlaista pientä vikaa. Selvisi ettei pyörä olisi ollenkaan turvallinen ajaa, mutta perusteellisen huollon jälkeen se tuntui kuin uudelle.
Puhuimme matkalla, että kypärät unohtuivat kotiin ja ne olisi hyvä olla päässä.

Erään alamäen jälkeen huomasimme miehen juoksevan autotien reunassa huitoen ja meidät huomattuaan huusi, että pitää soittaa nopeasti ambulanssi (hänellä itsellään ei ollut puhelinta mukana). Hän koitti pysäyttää ohi ajavia autoja, mutta kukaan ei pysähtynyt. Pian huomasin mäen alla makaavan miehen, joka oli kaatunut pahasti pyörällä. Pyörä oli hänen jaloissaan ja silmälasit aivan solmussa hänen vieressään. MIes makasi mahallaan ja verta tuli paljon. Sormet siinä alkoi täristä, kun näppäilin hätänumeroa ja selvitin miehen vointia. Osasin onneksi kuitenkin toimia saamani koulutuksen ja hätäkeskuksen ohjeiden mukaisesti. Ohjasin yhden ambulanssia vastaan ja mieheni kanssa jäimme tarkkailemaan miehen vointia sekä juttelemaan hänelle, jotta tajunnan tasoa pystyi seuraamaan. Ihmisiä alkoi kerääntyä ihmettelemään pahaa tilannetta ja antamaan neuvoja. Sanoin meidän toimivan hätäkeskuksen ohjeiden mukaisesti, eikä miehen asentoa tulisi muuttaa. Sekunnit tuntuivat pitkiltä ja lopulta saimme viittelöityä ambulanssin paikalle. Kerroimme tapahtuneesta, autoimme nostamaan miehen ambulanssiin sekä veimme pyörän turvaan. Ambulanssikuskit kiittelivät ja me jatkoimme matkaa. Tilanteen jälkeen piti hetki kasailla itseä ja käydä läpi tapahtunutta, mutta tuntui hyvälle saada auttaa oikeassa hetkessä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin tällaisessa tilanteessa siviilielämässä. Tuntui paljon vaikeammalle kuin töissä, koska ei tuntenut ihmistä eikä tiennyt oikein miten tilanne oli käynyt. Lisäksi paikkakunta on minulle uusi, joten jouduin vähän varmistamaan muilta sijaintiamme. 

En kerro tätä korottaakseni meitä, vaan muistutuksena muutamasta asiasta meille jokaiselle:

- Kun lähdet johonkin, ota puhelin mukaan. Koskaan ei tiedä mitä itselle tai jollekin muulle tapahtuu.

- Käytä pyöräillessä kypärää ja oikeanlaisia jalkineita. Kypärä ei ole nolo, vaan viisautta. Lisäksi pidä ajoneuvostasi huolta, jotta se toimii mahdollisimma turvallisesti.

- Jos jollakin on hätä, pysähdy auttamaan. Vaikka ihminen olisi humalassa, hän voi tarvita oikeasti apua. Jos tilanne näyttää olevan paikalla hallinnassa, eikä apua tarvita, voit jatkaa matkaa. Turhaa yleisöä ei tarvita katselemaan tai kuvaamaan, eikä ole avun tarvitsijalle mielekästä. 

Pidetään huolta kaikista ihmisistä. Koskaan ei tiedetä milloin me itse olemme tarvisemassa toisten apua.

Tässä mä oon

Blogissani on ollut kuukauden hiljaiselo.
Viimeiset viikot ovat olleet kovin tiiviit, enkä ole ehtinyt kunnolla vastailla edes viesteihin. Nyt avaan kuulumisiani hiukan ja alan vähän kerrallaan uudistamaan blogini sisältöä.
Olen elämäasässäni käynyt läpi paljon asioita. Ne ovat tuoneet iloa ja valoa, toiset särkeneet sydäntäni, meinanneet musertaa minut alleen. Paljon vastoinkäymisiä mahtui muuttoa edeltäviin viikkoihin. Nyt kuitenkin alkaa uusi elämä ja saan aloittaa puhtaalta pöydältä. Saan tehdä sen paikkakunnalla, missä kukaan ei tunne minua ennestään ja pääsen luomaan täällä uudenlaisia ihmissuhteita.
Asiat mitä en ole edes uskaltanut ääneen haaveilla, näyttävät käyvän toteen. En voi käsittää tätä todeksi ja onnen kyyneleet valuvat takin kaulukseen. Muutin viime viikolla poikien kanssa Itä-Suomeen ihanaan omakotitaloon, jonka rakas aviomieheni on itse rakentanut. Menimme viime lauantaina naimisiin ja meillä oli ihanat häät. Sain opiskelupaikan ja aloitan syksyllä sosionomi-opinnot. Monimuotototeutus mahdollistaa kotoa käsin opiskelun, kun Iso Karhu aloittaa jo ensimmäisen luokan. Jumala pitää meistä huolta ja odotan innolla mitä muuta Hänellä on vielä minulle ja perheelleni varattuna. ❤

Nyt koitan parannella sairautta ja sen jälkeen jatkan viimeisten pahvilaatikoiden purkamista sekä kodin laittamista. Kirjoitan myöhemmin omat ja tarkemmat postaukset muutosta sekä häistä.