Suorituksia ja mokauksia

Istuin eilen parvekkeella selaillen lehteä ja mieleeni nousi ajatuksia, jotka haluan jakaa teidän kanssanne.

Tämä maailma on niin suorituskeskeinen ja se alkaa jo lapsuudessa. Onnistumisista palkitaan ja niiden kautta pääsee "korkeammalle". Mitä sitten kun mokaa tai ei pääsekkään nousemaan korkealle? Onko silloin huonompi kuin muut?
Jokainen ihminen mokaa elämässään ja vielä monta kertaa. Toiset mokaamiset ovat näkyvämpiä kuin toiset. Itse ainakin mokailen jollain tavalla joka päivä; sanoin, teoin tai ajatuksin. Jo ensimmäinen ihminen tässä maailmassa mokasi ja joutui kantamaan siitä seuraukset.

Miten ihmiset toimivat, kun joku mokaa?
Usein mokaajaa osoitetaan sormella syytellen ja kuiskitaan selän takana. Pahimmassa tapauksessa hänet jätetään yksin tekemänsä virheen vuoksi. Tietyillä teoilla on tietenkin seurauksensa ja niistä on kannettava vastuu, mutta se ei tarkoita että ihminen tulee hylätä. Jokainen meistä kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Ne jotka ovat rikkoneet ja joita vastaan on rikottu, kaipaavat yleensä eniten rakkautta. Jokainen meistä on jollakin elämän osa-alueella rikkinäinen ja vajavainen.  Harva ihmisistä on oikeasti sisimmässään pahoja. Jokaisella meillä on omat heikkoutemme, mutta myönnämmekö sitä? Ihminen joka mokaa tai rikkoo toista vastaan saattaa toimii omasta rikkinäisyydestään käsin. Mietitäänkö me koskaan syytä ihmisten toiminnalle, vai mietimmekö vain sitä tekoa jonka hän on tehnyt?  Haluammeko auttaa häntä vai hylätä hänet? Ihmisten on helppo puhua ja syyttää, kun joku toinen on mokannut.

Entä sitten kun se olemmekin me itse?
Toisten ihmisten lisäksi pahimpia syyttäjiä ja arvostelijoita olemme me itse. Minä ainakin tunnustan tekeväni tätä joskus liikaakin ja välillä tunnen, etten edes ansaitse Jumalan tai muiden ihmisten rakkautta. Tuntuu etten voi kelvata uskovaiseksi tai jonkun tyttöystäväksi. Tottakai on hyvä miettiä omia tekoja, mutta niihin ei kannata jäädä liikaa "vellomaan". Annammeko itsemme vajota itsesyytösten kuoppaan, vai jatkammeko asioiden selvittämisen jälkeen eteenpäin? Joskus joidenkin itsesyytökset ovat niin kovia, ettei pysty elämään niiden kanssa. Silloin ihminen tarvitsee muiden rakkautta ja tukea, jotta voi päästä eteenpäin. Osataanko me etsiä sitä rakkautta oikeasta paikasta? Jos omista tuntemuksista ja ajatuksista ei puhu kenellekkään, saattaa päätyä epätoivoiseen ratkaisuun. Kenellä se on mikäkin; runsas alkoholin käyttö, huumeet, mielenterveyden hajoaminen tai jopa itsemurha. Itsesyytökset ja muiden ihmisten syytökset yhdessä voivat olla todella tuhoisia.

Jumala ei onneksi ole samanlainen kuin me ihmiset.
Hän ei käännä selkäänsä ja hylkää, kun mokaamme. Uskossa ei ole kyse tekojemme pyhyydestä, vaan Jumalan käsittämättömän suuresta rakkaudesta meitä kohtaan. Hän ei rankaise meitä mokailuistamme ja pahoista teoistamme, koska Jeesus on jo kärsinyt niistä puolestamme. Jokainen meistä saa uskoa tämän todeksi omalla kohdallaan. Hänelle me kaikki olemme samalla viivalla suorituksistamme ja pärjäämisestämme riippumatta. Hän on armollinen ja siihen ei vaikuta miten mahtavia tyyppejä olemme tai emme ole.  Jotkut asiat voivat olla sellaisia, että mokaamme niissä useita kertoja ja on vaikeaa päästä niistä tavoista eroon. Jumala tulee surulliseksi itkee joka kerta, kun rikomme itseämme, muita ihmisiä tai Häntä vastaan. Jumala on kuitenkin kärsivällinen meidän vajavaisten ihmisten kanssa ja haluaa rakkaudellaan opettaa meitä, ettemme mokaisi samoissa asioissa uudestaan. Rakkaudellinen kasvatus voi tehdä välillä kovinkin kipeää ja tuntua kuin hajoaisi palasiksi. Jossain vaiheessa saamme toivottavasti huomata päässeemme eteenpäin. Se ei ole automaatio, vaan prosessi joka vaatii meiltä itseltämmekin tahtoa ja ponnistelua. Haluammeko oppia virheistämme vai antautua niille? Jumala ei tee mitään "taikatemppuja" eikä mitään väkisin. Hän voi kääntää mokailumme voitoksi, jos annamme luvan siihen. Voimme kasvaa niiden kautta ja olla tukemassa myöhemmin muita samassa tilanteessa olevia. Yksi asia on varma; Jumala ei koskaan osoita meitä syyttävällä sormella tai hylkää, vaan on aina meidän vierellämme ja tarvittaessa kantaa meitä. Annammeko Hänen olla siinä, vai käskemmekö Häntä menemään pois?

Jumalan käsissä meistä ihmisistä harmaalle näyttävästikin kivistä voi hiotua loistavia timantteja.

Eskari on ohi

Olen monet vuodet ihmetellyt, miksi äitini itki kaikissa kevät-,rippi- yms.juhlissa. Minusta niissä ei ollut, mitään itkettävää.
Toissa päivänä oli eskarin kevätjuhla. Olin kipeä, mutta minulle oli todella tärkeää päästä juhlaan. Menimme poikien isän ja tädin kanssa samaa matkaa. Mennessämme sisälle yritin korjata Ison Karhun hiuksiaan, mutta poika totesi nolona "äiti älä viitti". Missä välissä tässä näin on päässyt käymään?

Pikku Karhu ei olisi millään malttanut katsoa esityksiä, vaan kyseli kokoajan milloin juhla loppuisi. Pari tuttua laulua tuli tanssiesityksissä, jotka hän katsoi ihmeissään. Jokainen eskariryhmä oli harjoitellut kaksi esitystä, jotka olivat useimmat tanssi-ja musiikkiesityksiä. Lapset itse juonsivat aina seuraavan ryhmän lavalle.
Ison Karhun ryhmän viimeinen laulu sai kyyneleet silmiini. Kuinka nopeasti lapset kasvaakaan. Minun esikoiseni menee syksyllä jo kouluun, eikä hän ole enää pieni. Enää en pysty suojelemaan häntä samalla tavalla maailmalta. Olenko osannut antaa tarvittavat eväät koulumaailmaa varten?
Jokainen heistä sai todistuksen ja ruusun. Nyt on sitten koulutaipaleen ensimmäinen todistus ja ruusu saatu. Lopuksi lauloimme yhdessä "Suvivirren" (tai siis minä "lauloin" äänettömästi) ensimmäisen säkeistön. Yleisö luuli juhlan loppuneen, mutta vielä tulikin yllätysesityksenä kaikkien eskarilaisten vapaatanssi "Sata salamaa"-biisin tahdissa. Monilla oli selkeästi tanssitaitoja ja kaikilla näytti olevan todella hauskaa. Oli ihana katsoa, miten rohkeasti he tanssivat keskenään.
Juhlan loputtua otimme kuvia Isosta Karhusta ja yhteiskuva hänen parhaan kaverinsa kanssa. He ottivat kaverikuvan koulukuvauksessa ja tyttö on todella surullinen Ison Karhun muutosta. Onneksi pojat tulevat käymään täällä isällään ja he voivat nähdä. Lasten vähän kasvaessa voivat olla yökylässä toistensa luona.
Olimme ostaneet luokan opettajille ja avustajille ruusut, jotka jaoimme ja kiitimme tästä vuodesta. Osa kertoi kyyneleet silmissä kuinka hieno ja ihana poika Iso Karhu on ja se tuntui tietenkin hyvälle. Poika on kasvanut valtavasti tämän vuoden aikana monella tavalla. Hän näyttää jo ihan koululaiselta ja oppinut monia taitoja koulua varten. Hän saa nykyään todella harvoin "raivareita" ja ne yleensä ajoittuvat väsyneisiin hetkiin.
Olen äitinä todella ylpeä tuosta reippaasta ja fiksusta pojasta. Uskon hänen pärjäävän hyvin koulussa.