Kaupunki täynnä muistoja

Muutto lähenee kokoajan ja samalla monet muistot sekä tunteet vilisee mielessä. Tämän hetkiseen kaupunkiin mahtuu paljon huikeita ja monia sydäntä repiviä muistoja.

Muutin 16-vuotiaana maaseudulta tänne kaupunkiin opiskelemaan ja se oli todella jännittävää aikaa. Aluksi olin kovin yksinäinen, koska en tuntenut ketään tai mitään. Koulusta sain onneksi kavereita ja heidän kauttaan lisää. Kaveripiirini oli kirjava; seurakuntanuoria, homoja ja lesboja sekä minua aika paljon vanhempia  jne. Se avarsi paljon omaa maailmaani. Siskoni kuollessa, vietin paljon aikaa vanhempieni luona. Lopulta oli kuitenkin palattava takaisin opiskeluiden pariin.

Täysi-ikään päästessä alkoi vapauden ja vauhdin huuma. Illat venyivät yöhön autolla ajellessa ja poppien soidessa. Silloin ellettiin hetkessä, eikä murehdittu turhia.
Se oli kuitenkin melko viatonta, eikä tullut suurempia tyhmyyksiä tehtyä. Saimme nauraa mahat kippurassa omille toilailuillemme, eikä muiden mielipiteet juuri kiinnostaneet. Silloin en ollut valmis käsittelemään siskoni kuolemaa, vaan sen aika tuli myöhemmin.

Tutustuin eksmieheeni ja meidän tarina alkoi melkoisella on/off-suhteella. Menimme naimisiin ja asuimme välillä toisaalla.Vapaus ja myöhään liikenteessä olleet hetket vaihtuivat kertaheitolla vastuuseen ja toisista huolehtimiseen perheen äitinä. Koliikkivauva ja kavereiden "katoaminen" ei ainakaan helpottanut muutokseen sopeutumista.
Muutimme Jumalan johdatuksesta ja töiden perässä takaisin tähän kaupunkiin. Tämä on tuntunut kaikki nämä vuodet kodilta.
Kaveripiirit alkoivat vaihtua toisiin äiteihin. Monet kerrat hiakkalaatikon reunalla ja puiston penkillä vuodatettiin elämää. Äitien vertaistuki on jotain mikä varmasti auttaa monia jaksamaan arjessa, eikä sitä pysty ymmärtämään ennenkuin on itse äiti. Autettiin ja tuettiin vuorotellen toisiamme silloin, kun väsymys painoi  kodin- ja lastenhoidossa.

Sitten alkoivat ongelmat avioliitossa ja mieheni sairaus muutti kaiken. Olin kokoajan enemmän yksin lasten kanssa ja otin yksin vastuuta meidän perheestä, koska mieheni vointi oli huono. Rakastin ja taistelin oman jaksamiseni äärirajoilla. Periksi ei voinut antaa, vaikka oli vaikeaa hengittää. Sinä aikana kasvoin vielä vahvemmaksi ihmiseksi, mutta lopulta tilanne levisi ja mieheni muutti pois. Oli aikaa miettiä, rukoilla ja yrittää korjata asioita. Luin paljon Raamattua ja rukoilin, jotka toivat rauhaa sisälleni. Ajauduimme kuitenkin mieheni kanssa entistä kauemmas toisistamme ja se tuntui lopulta vapauttavalle. Päädyimme allekirjoittamaan eropaperit. Siitä seurasi monet itkuiset illat ja vihan tunteet itseäni sekä miestäni kohtaan. Sydän särkyi palasiksi ja tuntui ettei sitä saisi enää ehjäksi. Ei meillä ole ollut helppoa eronkaan jälkeen, mutta olemme saaneet jotenkin lasten asiat hoidettua. Onneksi minulla oli ystäviä, jotka olivat tukenani. Erään ystäväni ja hänen lastensa kanssa meistä tuli kuin samaa perhettä. Meitä yhdistä moni asia, kuten saman ikäiset lapset. avioero ja usko. Toisen luo pystyi mennä lainaamaan jotakin tai vain itkemään omaa pahaa oloa. Vietin tiivistä aikaa lasten kanssa ja teimme paljon kivoja juttuja.

Kun lapset alkoivat olla viikonloppuja isällään, alkoi äidin vapaus. Minun ei tarvinnutkaan huolehtia sinä aikana kuin itsestäni ja olin vapaa tekemään mitä halusin. Osa "vanhoista" kavereista palasi kuvioihin ja hauskanpito alkoi uudelleen. Minusta tuntui usein ettei kukaan voisi enää rakastaa ja haluta naista jolla on kaksi lasta ja käynyt läpi avioeron. Rikkinäisyys ja vapaus ei ole aina kovin hyvä yhdistelmä. Väärin keinoin, jos alkaa täyttämään rikkinäisyyttään...Siinä saattaa rikkoa vain lisää itseään ja muita.

Palasin töihin ja uuden arjen haasteet alkoivat, mutta sain kaiken rullaamaan aina kolme viikkoa kerrallaan. Työ toi toisenlaista sisältöä arkeen ja auttoi paremmin jaksamaan haasteita lasten kanssa. Tuntui hyvälle palata töihin ja tykkäsin työstäni todella paljon. Arki oli melkoista palapeliä, mutta sain siihen mahtumaan myös omaa vapaa-aikaa. Kävin paljon salilla, koska halusin saada itseni näyttämään hyvältä (tämä projekti kyllä edelleen kesken). Vietin myös paljon aikaa minulle tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa.

 Lopulta tutustuin nykyiseen kihlattuuni ja meidän tarina alkoi. Tämä on melkoinen rakkaustarina, koska olemme menossa naimisiin ja olen lasten kanssa muuttamassa hänen luokseen. Tämä ei ole ollut pelkkää vaaleanpunaista höttöä, vaan mukana on myös realismi ja haasteista selviytyminen yhdessä. Olen joutunut huomaamaan, miten paljon edellinen avioliitto rikkoi minua ja miten vääristynyt kuva minulla on monista asioista. Olen joutunut opetella rakastamista ja kunnioitusta virheiden ja kantapään kautta, mutta tahdon tehdä sen. Olemme jokainen vajavaisia ihmisiä, joten opettelu kestää varmaan loppuelämän. Haluan kuitenkin tehdä sen juuri tämän miehen rinnalla. Haluan opetella olemaan rakastava ja upea vaimo sekä ottamaan rakkautta ja hyväksyntää vastaan häneltä.

Olen saanut tehdä näiden vaiheiden myötä itsetutkiskelua ja oppia ymmärtämään itseäni sekä toimintaani paremmin. Olen saanut huomata olevani kovin heikko, rikkinäinen ja vajavainen sekä keskeneräinen ihminen. Niiden myöntäminen on ollut todella kipeää. Olen kuitenkin paljon muutakin. Olen mm. rakastava, huumorintajuinen ja auttavainen sekä ymmärtäväinen. Uskon voivani kuunnella, ymmärtää ja auttaa monia ihmisiä omien kokemuksieni kautta.

Olen saanut tämän kymmenen vuoden aikana kokea todella paljon ja tutustua moniin ihmisiin sekä viettää unohtumattomia hetkiä heidän kanssaan. Haluan kiittää jokaista siitä, mitä olette antaneet minulle. <3 Jos tämä aika pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi kasvaminen. Olen saanut kasvaa mm. naisena, ihmisenä, työntekijänä, uskovaisena ja äitinä sekä vaimona.

Aluksi minusta tuntui, etten voi muuttaa täältä pois. Tämä on todella kaunis ja ihana kaupunki, joka on tuntunut aina kodille. Vuoden aikana Jumala on selkeästi irrottanut minua tästä kaupungista. Moni asia ja ihmissuhde mennyt vaikeaksi tai katkennut kokonaan. Se tuntui todella pahalta ja ihmettelin sitä, kunnes tajusin mistä on kyse. Työpaikka oli lopulta viimeinen asia, mitä kaipasin (sekä muutamat ystävät). Nyt sielläkin tilanne sellainen, että lähteminen tuntuu oikealta. Oikea ystävyys ei katkea muuttoon, vaan nykyään voi pitää yhteyttä niin monella tavalla. Lisäksi tulemme käymään täällä, koska lasten isä jää tänne asumaan.
Muuton jälkeen pääsen aloittamaan "uuden elämän" ja aloittamaan alusta. Uudet piirit ja kuviot tekevät varmasti elämälleni hyvää.

Kouluun tutustuminen

Kevät on alkanut kääntyä jo kesäksi ja viimeisiä viikkoja viedään eskarissa. Iso Karhu haluaa olla jokaisen mahdollisen päivän eskarissa, koska lopetus on niin lähellä. Kouluun lähteminen jännittää ja jännitystä varmasti lisää uusi paikkakunta.

Kävimme tällä viikolla tutustumassa uuteen kouluun.
Koulu on yhtenäiskoulu, joten ala-ja yläaste ovat samassa rakennuksessa. Koulurakennuksessa on kirjasto, josta voi lainata kouluajalle tabletin. Piha on iso, joten kaikki varmasti mahtuvat välitunnilla oleskelemaan. Ison Karhun luokalle tulee n. 30 oppilasta, joka kuulostaa ainakin minusta paljolle. Heillä on kuitenkin kaksi opettajaa ja he opiskelevat pienemmissä ryhmissä. Luokalla on enemmän tyttöjä kuin poikia. Ainakin kolme poikaa käy samassa seurakunnassa meidän kanssa, joten heistä toivottavasti tulisi kavereita.
Menimme tutustumisaamuna koululle ja yllätyin, kun muilla lapsilla ei ollut vanhempia mukana. Eräs äiti toi tyttöä, mutta lähti samantien. Iso Karhu halusi minun jäävän hetkeksi luokkahuoneeseen seuraamaan tutustumista. Heidän lähtiessä kiertämään koulun tiloja, Iso Karhu sanoi minun voivan siinä kohtaa lähteä. Ehdin tutustumisen aikana hoitaa asioita kaupungilla ja hain pojan puolilta päivin. He olivat olleet mm. välitunnilla, ruokailussa ja jumppasalissa. Iso Karhu kertoi jutelleensa muutaman lapsen kanssa jotakin. Hän kertoi koulun vaikuttavan kivalle ja odottaa sen alkamista innolla. Kesän ajaksi lapset saivat kotitehtäviä, jotka otetaan mukaan ensimmäisenä koulupäivänä.
Iso Karhu osaa jo lukea, laskea ja kellon sekä kirjoittaa melko hyvin, jotka helpottavat huomattavasti jännittävää koulun aloitusta. Ekaluokkalaiset eivät saa mennä kouluun pyörällä ja koulussa ei saa käyttää puhelimia, mitkä ovat ihan hyviä asioita. Loppukesästä alamme harjoittelemaan koulumatkan kulkemista yhdessä, jotta reitti tulee tutuksi. Toivon ja rukoilen hänen saavan kavereita ja viihtyvän koulussa uusissa ympyröissä.

Vuorohoito

Vuorotyö tuo haasteita yksin arkea pyörittävälle, mutta onneksi siihen jonkinlaista helpotusta tuo vuoropäiväkoti. Minä olen lasten onneksi säästynyt yövuoroilta ja olen siitä esimiehelleni todella kiitollinen. Jos minulla on iltavuoro ja seuraavana päivänä aamuvuoro, lapset ovat olleet päiväkodissa yötä. Mielestäni ei ole mitään järkeä hakea heitä illalla ja viedä aamulla takaisin, koska meillä ei ole autoa ja lasten yöunet jäisivät aivan liian lyhyiksi.
Olen vaihtanut vuorojani niin, ettei poikien tarvitse olla kuin yksi yö kerrallaan päiväkodissa. Olen muutenkin koittanut järjestää hoitovuorot olosuhteet huomioiden mahdollisimman "lapsiystävällisiksi". Toisinaan viikolle tulee kaksi "yökylää", mutta ei kuitenkaan ihan peräkkäin ja yleensä seuraava viikko on sitten helpompi. Meidän elämän aikataulujen järjestely on aikamoinen paletti, koska lisäksi siihen kuuluu monen muunkin ihmisen aikataulut.

Pikku Karhu on alusti asti sopeutunut hyvin iltavuoroihin ja "yökylään". Hänelle on vain tärkeeä tietää, mihin vuoroon on menossa ja tuleeko isoveli päiväkotiin. "Yökylän" jälkeisenä päivänä hän ensin hieman osoittaa mieltään, mutta se ei kestä kovin kauan.
Isolla Karhulla meni aluksi eskarin lisäksi päiväkodissa todella hyvin ja joka kerta hän löysi uusia kavereita. Hänellekin on tärkeää tietää etukäteen, mitkä päivät ovat päiväkotia ja mitkä eskaria. Tänä keväänä iltavuorot ja etenkin "yökylät" ovat muuttuneet todella vastenmielisiksi. Kun "yökylä" on tulossa, hän alkaa jo vähintään kaksi päivää ennen itkemään ja suremaan tuota. Hän pelkää ettei ole kavereita ja äitiä tulee kova ikävä. Sanoo itse pelkojen johtuvan, koska on joskus jäänyt junan vessaan jumiin ja joutunut omasta mielestään odottamaan liian kauan autossa. Me aikuiset kuitenkin epäilemme pelkojen johtuvan elämän suurista muutoksista ja kuormituksista. Hoitajien mukaan vuorot menevät kuitenkin yleensä hyvin. Iltaisin saattaa nukkumaan käydessä olla vähän äitiä ikävä, mutta muuten ollut reipas poika. Toisaalta voi olla, ettei Iso Karhu kerro hoitajille omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Olen koittanut rohkaista häntä kertomaan, vaikka se tuntuisi turhalta. Aikuiset voivat lohduttaa. "Yökylän" jälkeinen päivä menee yleensä hyvin ja pyrin halaamaan poikia mahdollisimman paljon. Olen myös koittanut lohduttaa Isoa Karhua sillä, ettei äiti enää kauaa tee tällaista työtä.

Sydäntäni raastaa nähdä Ison Karhun synkkyys ennen "yökylään" menoa. Toisinaan poika alkaa itkeä, kun puhumme asiasta. Minua meinaa itseänikin alkaa itkettämään, mutta yritän pitää itseni koossa. Koen huonoa omaa tuntoa joka kerta, kun halaan kyyneleet silmissä jäävää poikaa ja lähden töihin. Työvuoroni alkaa niinä kertoina synkällä mielellä, enkä haluaisi olla siellä. Koitan lohduttaa myös itseäni sillä, ettei lasten tarvitse olla enää kuin reilu kuukausi vuorohoidossa. Koitamme jaksaa vielä viimeisen kuukauden ja sitten tämä todella epäsäännöllinen elämä toivottavasti helpottaa.

Onko sinulla kokemusta vuorotyöstä lapsiperheessä? Miten arki sujuu?