Housewarming Party

Olen todella ylpeä taitavasta miehestäni ja hän on rakentanut upean omakotitalon. Päätimme syksyllä pitää tupaantulijaiset muuttomme, kotimme ja ystävyyden kunniaksi. Kutsuimme paljon ihmisiä, mutta vain harvat pääsivät tulemaan. Oli kuitenkin ihanaa saada vieraita pitkänkin matkan päästä ja tarjota heille mahdollisuus yöpymiseen.

Nostimme maljat kotimme kunniaksi ja pidin pienen tervetuliaispuheen. Halusimme antaa jokaiselle vieraalle jotain erityistä muistoksi, joten olin piilottanut jokaiselle oman viestin kotiimme. Kaverimme saivat etsiä ne illan aikana. Tein vieraskirjaksi ystävänkirjasivun, jonka jokainen sai täyttää. 

Tarjottavana oli mm.

 - Suklaalla kuorutettuja banaanitikkuja

- Vaahtokarkkeja ja sipsejä sekä muita herkkuja

 

- Minttusuklaamoussekakkua

- Suklaamoussea kera vaahtokarkkien

- Lisäksi oli pizzaa ja salaatteja sekä ruisnappeja kera täytteiden

Syötävää ja juotavaa oli yllinkyllin.

Olimme maalanneet keittiön seinät ja verhotangot valkoiseksi sekä liimanneet seinätarratapetin. Mielestäni keittiöstä tuli ihana. Lisäksi takan reunukset ja olohuoneen verhotangot saivat uutta väriä pintaan.

Tässä muutamia kuvia kodistamme:

 

Herkutteluiden, kuvauksien ja jutusteltun jälkeen olikin vuoro siirtyä alakertaan.

Lämmitimme puusaunamme ja vuokrasimme pihalle paljun. Mieheni on haaveillut pitkään paljujuhlista ja nyt saimme sen toteutettua. Vuokrasimme kuljetettavan paljun vuorokaudeksi juhlia varten. Paljua tuli lämmitettyä niin tehokkaasti, ettei sinne pystynyt menemään ennenkuin lisäsi kylmää vettä sekaan. Sen jälkeen tulikin saunottua ja "paljuiltua" n. kuusi tuntia. Hyvä musiikki soi taustalla ja tähtitaivaan alla saimme nauttia hyvästä seurasta.

 Pöytä notkui aamupalaa kaikille halukkaille yövieraille ja loput pakkasin kotimatkalle evääksi.

 Nautin valmisteluista ja illasta. Mahtavan siitä tekivät ihmiset. <3
Tällaisen illan voisi järjestää toistekkin. ;)

Meidän uusperheen Joulu

Uusperheen Joulun suunnittelu ei ole niin yksinkertaista, koska pitää ottaa huomioon lapset, omat toiveet, eksät ja isovanhemmat sekä jouluperinteet.Tilanne pitää alkaa purkamaan pala kerrallaan. Minä olen todella jouluihminen ja huomasin sen todellisuuden tänä Jouluna. Minulle on todella tärkeää olla silloin rakkaiden perheenjäsenien sekä sukulaisten kanssa. Mieheni taas kaipasi kotona rauhassa olemista...

Mieheni lapset tulivat meille torstaina, koska oli isiviikonlopun vuoro. Ison Karhun ja Pikku Karhun isi oli viettämässä joulua Lapissa ja lapsien oli muutenkin vuoro olla minun luonani. Istuimme mieheni kanssa alas ja kirjoitimme ylös kummankin toiveet joulusta ja sen syömisistä. Aaton suhteen meillä oli melko yhteinäiset toiveet. Sukulaisten luona vierailusta kävimme tiukempaa keskustelua. Kävimme myös Ison Karhun kanssa tiukkaa keskustelua joulupukin tulemisesta ja Joulun merkityksestä. Itse en ole halunnut joulupukin olevan joulussamme isossa roolissa, mutta joka paikassahan sitä "toitotetaan". Mieheni yritti sanoa Isolle Karhulle, ettei joulupukkia ole olemassa ja haluamme juhlia Jeesuksen syntymäjuhlaa. Siitä tuli kuitenkin valtava itku ja Iso Karhu sanoi joulupukin uskovan kyllä Jeesukseen. Emme kuitenkaan saaneet uskovaa Joulupukkia paikalle, joten lahjat ilmestyivät aattoyönä kuusen alle.
 Lauantaiaamuna meillä oli tohinaa, jotta ehdittiin saada kaikki kolme koululaista kahdeksaksi joulukirkkoihinsa eri puolille kaupunkia. Sitten alkoi ansaittu joululoma. Lauantaina teimme joulusiivouksen ja illalla kannoimme kuusen sisälle. Voi sitä iloa ja riemua, kun lapset pääsivät laittamaan koristeita.

Sunnuntai-iltana pidimme  "jouluskaban" joulujännitystä hillitsemään. Ensimmäisenä oli pieni jouluaiheinen tietokilpailu, jotta Joulun tärkein sanoma muistuisi mieleen, nimittäin Jeesuksen syntymäjuhla. Sitten olikin vuorossa joululaulujen tunnistuskisa ja lapset muistivatkin todella hyvin lauluja. Viimeisenä meillä oli joulutanssikilpailu joulumusiikin tahtiin. Lapset olivat innoissaan kisasta.

Jouluaatto alkoi perinteisellä Joulupukin kuumalla linjalla, joka on ollut jouluperinne minunkin lapsuudessa. Samalla keittelin joulupuuroa ja laitoimme kinkun uuniin. Lapset nauttivat, kun koko perhe oli kerrankin sohvalla katsomassa telkkaria. Vilkkaimmat lapset eivät malttaneet istua, vaan sinkoilivat välillä muualle.

Aamupalan jälkeen viimeistelimme joulusiivouksia ja mieheni laittoi saunan lämpenemään sekä vihdan sulamaa. Joulupukin kuuman linjan jälkeen oli vuorossa perinteinen Lumiukko-ohjelma. Joulurauhan julistuksen aikana kaikkien piti olla paikalla ja muistaa noudattaa joulurauhaa, jotta saisi lahjoja. Sitten oli vuorossa joulusauna ja lapsille myös kylpy. Oli aika rauhoittua Joulun viettoon niin hyvin kuin neljän vilkkaan lapsen kanssa pystyi.

Saunan jälkeen oli jo vuorossa Jouluevankeliumin lukeminen ja Iso Karhu olikin halukas sen meille lukemaan. Kun sen malttoi kuunnella tuli vuoroon lahjojen jakaminen, jotta mieheni lapsetkin ehtivät leikkiä ennenkuin lähtivät mummolaan. Lahjat riemastuttivat lapsia todella paljon. Mieheni lasten lähdettyä katsoimme yhdessä jouluelokuvan ja söimme suklaata. Illalla oli vielä torttuja ja glögiä.

Joulupäivänä lähdimme ajamaan minun mummolleni syömään perinteinen joulupäivän ruoka ja mahat pullollaan siirryimme poikien mummilaan. Siellä jaettiin vielä viimeiset lahjat ja ilta menikin niitä tutkiessa sekä herkkuja syödessä. Olimme käyneet keskustelua pikaisesta käynnistä vs. yökylästä. Lumimyrsky saapui jo menomatkalla, joten se vahvisti meidän yöksi jäämistä. Tapaninpäivää vietimme vielä maaseudulla ja iltapäivällä lähdimme ajelemaan kotia kohti.

Näin meni Joulu tänä vuonna ja ensi Joulu on sitten taas erilainen. Nyt nautimme vuoden viimeisistä päivistä ja koitan saada kauan odottaneita blogiaiheita kirjoitettua teidän luettavaksi.

Isosiskolle Taivaaseen

"Olet aina sydämessäni". ❤

Viime viikonloppuna vietettiin Pyhäinpäivää ja monet olivat vieneet kynttilän rakkaansa muistoksi. Hautausmaa näytti pimeällä todella upealle kynttilämerelle. 

Marraskuu on vuoden pimein kuukausi ja silloin mielenikin muuttuu pimeämmäksi. Väsymys on seurana aamusta iltaan asti, vaikka nukkuisi ja katsoisi kirkasvalolamppua. 
Loka- ja marraskuu ovat kuukausia, milloin mielessäni pyörii paljon rakas siskoni. Olen kirjoittanut hänen menettämisestä useamman postauksen, joita voi myös käydä lukemassa. 
Sinä lähdit nuorena 10.11.2009. Olin siinä hetkessä sinulle hyvin vihainen, että jätit minut. Sinä sait minut kokemaan itseni todella tärkeäksi ja rakkaaksi. Sinä joka pidit kovasti lapsista, et ehtinyt näkemään ihania poikiamme. Sinä joka rakastit sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä ympärillä, et ehtinyt tutustua lasteni isään tai aviomieheeni. Sinä joka rakastit juhlia ja etenkin joulua, et ole enää meidän kanssamme jakamassa paketteja aattoiltana. Sinä kenen vierailuista luonani ehdin vain haaveilla, et nähnyt ihanaa kotiamme. Elämässäni on tapahtunut lähtösi jälkeen todella paljon isoja muutoksia, etkä ehtinyt näkemään niitä. Et myöskään onneksi nähnyt, kuinka sydämeni revittiin kahtia lähtösi jälkeen. 
Saimme kuitenkin kasvaa ja kehittyä yhdessä. Saimme leikkiä lapsena monet leikit ja riidelläkkin. Saimme jakaa yhdessä 17 vuotta elämästämme. Olen kiitollinen kaikesta siitä ja miten tärkeä olin sinulle. Olit erilainen ja lapsena toisinaan se hämmensi ja ärsytti minua. Nyt olen kiitollinen, että opetit minua näkemään elämää ja asioita laajemmin. Sinun uskosi aitous oli ihailtavaa ja sitä toisinaan muistelen. Kauttasi tutustuin moniin mahtaviin ihmisiin ja löysin tieni kehitysvammaisten parissa työskentelyyn. Ilman sinua elämäni ei olisi näin rikasta, mitä se on tähän asti ollut. Kerron lapsille Henna-tädistä, joka on jo Taivaassa. Käymme välillä viemässä haudallesi kynttilän ja muistelen lähtöäsi. Toisinaan kaivan esiin sinusta tekemäni valokuva-albumin ja muistelen yhteisiä hetkiämme. 
Sinä lähdit nuorena, mutta sillä oli joku tarkoitus. Se tarkoitus ei välttämättä koskaan selviä, mutta Jumalan viisaus lohduttaa. Välillä kaipaan sinua kovasti ja pudotan kyyneleitä vuoksesi. Tiedät että olet Taivaassa odottamassa ja haluan juosta omalla vuorollani sinun luoksesi. Siellä saamme olla ikuisesti yhdessä ilman kipua ja murhetta. 

 ❤:llä pikkusiskosi

Mitä sulle kuuluu?

"Mitä sinulle kuuluu?" Nuo kolme sanaa voivat merkitä toiselle ihmiselle todella paljon niiden ollessa aitoja. 

Istun nykyään paljon tietokoneella, mutta silti harvoin ehdin avata blogia. Aikani kuluu koulutehtäviä tehdessä. Opiskelen monimuotoisesti eli meillä on kerran kuukaudessa 2-5 päivää lähiopetusta ja muuten etänä. Tämä tarkoittaa paljon tehtäviä ja joitain verkkoluentoja. Toiset tekevät opiskeluita töiden ohella, mutta itse en toistaseksi siihen pysty. Opiskeleminen vaatii minulta paljon lukihäiriöni vuoksi ja haluan panostaa kouluun niin, että osaan jotain vielä kurssien jälkeenkin. Numerot eivät ole minulle tärkeintä, vaan asioiden oppiminen. 

Olen joutunut käymään paljon erilaisissa tutkimuksissa elokuussa alkaneiden puutumis- ja kipuoireideni vuoksi. Olen myös käynyt säännöllisesti hierojalla, jotta pahat lihaskireydet helpottaisivat. Päähäni ei pääse kunnolla happea ja se aiheuttaa migreenisärkyä sekä pahoinvointia. Tämän hetkiset diagnoosit ovat oikea niska- olkavarsioireyhtymä ja oikoryhti. Sain lähetteen yksityiselle fysioterapeutille, jolla on laaja-alaisempaa osaamista kuntoutukseen. Voi olla että hänellä on tarkentava näkemys diagnoosistani. Toivon tämän alkavan auttaa ja pääseväni taas käymään salilla sekä elää muutenkin normaalia elämää. Oireet ovat hankaloittaneet elämääni koko syksyn ajan.

Iltani kuluvat yleensä perheen ja kotitöiden parissa. Iso Karhu tarvitsee usein apua läksyjen kanssa ja hän turhautuu, jos ei heti onnistu. Niimpä poika tarvitsee paljon kannustusta ja läsnäoloa läksyjen kanssa. Huolellisuutta hänen tarvitsee vielä harjoitella koulutavaroiden ja läksyjen tekemisen kanssa. Toisinaan hän on saanut lähteä uusien kavereidensa kanssa läheiselle skeittirampille leikkimään, kunhan ilmoittaa liikkumisestaan ja tulee seitsemältä kotiin. Heillä tulee usein kahnausta, mutta sitten asioita selvitellään ja taas jatkavat kavereina. Samalla lapset oppivat ihmissuhdetaitoja. 

Lisäksi Iso Karhu aloitti eilen kuukauden kestävän parkour-harrastuksen, josta hän on todella innoissaan. 

Mieheni lapset alkavat olla meillä usempana päivänä, joten arjen toimimaan saaminen vaatii lisää opettelua. Kaikki neljä lasta pitää viedä aamuisin eri paikkoihin ja hakea iltapäivällä. Mieheni pitää ehtiä ajoissa töihin, joten minä kuljetan lapset. Sen jälkeen minun täytyy itsen tehdä koulutehtäviä. Illalla lasten läksyt, ruoat, kotityöt ja iltakuviot sekä ajoissa nukkumaan. Onneksi saamme tähän alkuun tukea lapsiperheiden kotipalvelulta, joka auttaa ruokien etukäteen tekemisessä ja  kodinhoidossa.

Milloin sitten parisuhde? 

Välillä meinaa unohtua miten tuore avioliittomme vasta on, koska elämämme pyörii paljon lasten ympärillä. Olemme varanneet kerran viikossa kahdeksi tunniksi MLL:ltä lastenhoitajan, joka on reilu 60-vuotias nainen. Hänestä on tullut lapsilleni varamummo, joka askartelee ja tekee kaikkea mukavaa lasten kanssa. Silloin me olemme mieheni kanssa käyneet lenkillä, uimassa tai kahvilla. Aika menee todella nopeasti, joten mitään ihmeellistä siinä ei ehdi. Joka toinen viikonloppu meillä on lapsivapaa. Vien lapset perjantaina puoleen väliin ja lasten isä hakee heidät sieltä. Sunnuntaina on palautus samalla tavalla. Viikonloppu menee todella nopeasti ja ajomatkoihin kuluu yhteensä n.4 tuntia.  

Arki on siis hektistä ja marraskuu osaa aina väsyttää, joten välillä jää vastaamatta viesteihin tai puheluihin. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita, etteivät ystävät olisi tärkeitä. Jokainen ystävä on minulle todella rakas ja ovat mielessäni sekä kaipauksessani usein. Uskon arjen ja elämän alkavan helpottaa, kun aletaan kääntyä kevääseen. Haluan ajatella positiivisesti ja toiveikkaasti. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä sinulle kuuluu?

ÄITIPUOLI

Olen kirjoitellut ajatuksiani ja tuntemuksiani poikien äitinä olemisesta ja jotakin maininnut myös mieheni lapsista. Meillä on siis neljä vilkasta poikaa, joista kahdelle olen äitipuoli. Lapsena kuuli paljon satuja, joissa oli ilkeä äitipuoli. Toisinaan mietin, olenko itsekin sellainen. En halua olla, vaan rakastava ja lämmin "äitihahmo".

Mieheni vanhempi poika on siis 10-vuotias adhd lapsi, joka käy erityiskoulussa. Hänellä on lääkitys, jonka annostusta vasta alettiin muuttamaan. Hän ärsyttää tahallaan muita lapsia ja huutelee sekä on kovin aikuisen ohjattava. Toisinaan hän viihtyy omissa leikeissään pitkänkin tovin tai leikkii muiden kanssa rauhassa. Poika on kovin kiinnostunut vesileikeistä ja sähkölaitteista. Purkaminen ja hajottaminen tuntuvat myös mieleiselle puuhalle.
Nuorempi poika on 8-vuotias add-lapsi, joka aloitti ensimmäisen luokan normaalissa koulussa. Hänellä aloitettiin myös lääkitys, joka on vaikuttanut positiivisesti koulunkäyntiin sekä keskittymiseen. Hän jää usein "jumiin" tilanteisiin, kuten käsienpesulle. Siirtymätilanteet tarvivat paljon ohjausta tai unohtuu omiin juttuihinsa. Häntä kiinnostavat kirjat ja musiikki sekä ötökät.

Lapsikatraan kanssa on välillä hermot tiukalla, kun he tappelevat paljon keskenään. Aamut ja illat ovat kaikkein vaikeimpia, johtuen varmasti kaikkien vireystilasta ja sietokyvystä. Desipelit ovat korkealla aamusta iltaan asti, joka kuormittaa kaikkia. Olemme välillä joutuneetyhdessä istumaan alas ja miettimään perheemme pelisääntöjä sekä rangaistuksia. Viimeistään kello 11 aikoihin heidän kanssaan täytyyy päästä ulos, jotta pääsevät purkamaan energiaansa. Lasten riidat ja käytös aiheuttavat myös minun ja mieheni välille riitoja, koska näkemykset ja toimintatavat saattavat joltain osin olla erilaiset. Lisäksi väsymys ja hermopaine vaikuttavat omaan kärsivällisyyteen. Olemme kuitenkin pyrkineet sopimaan riidat lasten nähden ja opettaa lapsille anteeksi pyytämistä.
Äitipuoli
Kun mieheni lapset ovat vain joka toinen viikonloppu meillä, olen koittanut miettiä jotain hyvää ja monipuolista syömistä. Välillä olemme paistaneet lettuja tai makkaraa. Olemme tiskanneet lasten kanssa yhdessä ja koittaneet opettaa heille kotitöitä. Käymme heidän kanssaan seurakunnassa ja välillä retkillä. Olemme ostaneet pojille sopivia vaatteita kirpputorilta ja käyneet saunassa. Kaikkien neljän lapsen oleminen toisen vanhemman luona on kovin erilaista kuin meillä, mutta emme ole siihen toistaiseksi juurikaan puuttuneet.
Vaikka mieheni lapset käyvät toisinaan minunkin hermoille ja en jaksaisi heidän riehumista, silti heistä on tullut minulle tärkeitä. Haluan heidän parastaan ja toivoisin heillä olevan turvallinen sekä onnellinen elämä. Toivon heidän saavan kaiken tarvittavan tuen, jotta voivat elää mahdollisimaan normaalia elämää. Koen ettei minulla ole oikein oikeutta puuttua heidän elämäänsä esimerkiksi äitinsä luona, mutta olen muutamia kertoja laittanut äidille viestiä lapsiin liittyvistä asioista. En avaa enempään heidän elämäänsä siellä, enkä kaikkea edes tiedä. Heidän äitinsä kuitenkin rakastaa lapsia todella paljon ja hänellä on uusi mies tukenaan. Kun lapset ikävöivät äitiä, voin halata heitä ja kertoa kaiken olevan hyvin. Illalla jos uni ei tule, voin silittää päätä ja rauhoitella. Voin yrittää luoda luottamusta ja turvaa lasten elämään. Jokaisella vanhemmalla on ovat tapansa kasvattaa lapsia ja he toimivat eri lähtökohdista käsin. Haluan olla tukemassa ja rohkaisemassa miestäni lasten isänä.

Olemme miettineet toisinaan, jos lapset olisivat enemmän meillä. Aamuiset kuljetukset ovat kuitenkin hankalat, koska kaikki neljä lasta pitäisi viedä eri paikkaa ja eri aikaan. Muuttuisiko arki tasaisemmaksi, kun yhteiseen arkeen kaikkien neljän kanssa tulisi rutiinit ja kaikki tottuisimme siihen? Vai loppuisiko aikuisten voimat ja lasten hermot toisiinsa? Mitään näistä ei voi tietää etukäteen. Haluan opetella olemaan rakastava ja kärsivällinen sekä turvallinen äitipuoli heille, kenen luo voi aina tulla kertomaan kaikesta. 

Ei saatu minusta maatalon emäntää

Sosionomiopinnoissani meidän piti kirjoittaa elämäntapojen muutoksista sukupolvien välillä. Ajattelin jakaa tämän myös teidän kanssa, jos joku sattuu kiinnostumaan aiheesta. 

Minun vanhempani ovat syntyneet 1960-luvulla maaseudulle naapurikyliin. Äitini oli perheen ”iltatähti” ja ikäeroa hänellä sisaruksiinsa oli n.20-vuotta. Äidin ollessa aivan pieni isoäitini kantoi juomaveden kaivosta, oli ulkovessa, ja -sauna. Äidin ollessa alakoulu ikäinen, muuttuivat systeemit nykyaikaisemmaksi. Isäni asui maatilalla, jossa työtä arvostettiin, eikä turhia tunteiltu. Tilalla oli asunut useampi sukupolvi samaan aikaan. Mummoni muutti pois sukutilalta vasta isosiskoni syntyessä. Hänelle rakennettiin omakotitalo puolen kilometrin päähän, mistä oli helppo tulla auttamaan maatalon töissä. Mummo oli lapsuudessani paljon läsnä; marjametsällä, seuroissa, lettujen paistot, erilaiset pihatyöt, maatalon töissä, ym. Isäni lapsuudessa lapset kulkivat mukana aikuisten töissä ja heitä vahti se, jolla oli aikaa. Maaseudulta ei käyty päiväkodissa, vaan leikittiin kotona ja naapurissa. Tilan töihin osallistuttiin jo pienenä taitojen mukaan. Isäni isä sairastui vakavasti isäni ollessa nuori, joten isäni joutui nuorena ottamaan suurta vastuuta tilasta. Vaarini kuoli isäni ollessa 18-vuotias, joten päässyt häntä koskaan tapaamaan.

Meidän perhe on asunut lapsuuteni isäni kotitilalla ja siellä oli paljon töitä. Olin pienestä asti mukana auttamassa peltotöissä ja navettahommissa. Äitini oli se, joka hoiti kotia ja enemmän huolehti meistä lapsista. Autoin äitiä kotitöiden tekemisessä ja siskojen hoitamisessa. Kesäisin leikin isosiskoni kanssa paljon ulkona ja meillä oli oma ”leikkitarha”, koska vanhemmat eivät aina ehtineet seistä vieressä vahtimassa.

Äitini kertoi, että hänen lapsuudessaan tv:stä tuli lähetyksiä vain alkuillasta jonnekin ehkä iltakymmeneen, sitten tuli pelkkää "lumisadetta". Kanavia oli kaksi: Yle1 ja Yle 2. Aluksi tv lähetykset olivat mustavalkoisia, mutta sitten tulivat värilähetykset. Minun lapsuudessani olivat peruskanavat 1–4 ja sieltä sai katsoa Pikku Kakkosta vanhempien ollessa navettatöissä. Illalla katsottiin uutiset. Vanhempani tekivät töitä aamusta iltaan asti, eikä päivällä turhia lepäilty. Söimme yleensä aina yhdessä ja vaihdoimme päivän kuulumisia. Lauantaisin oli siivouspäivä, jolloin siivosimme äidin kanssa. Illalla lämmitettiin sauna ja siitä alkoi viikonlopun viettäminen perheen kanssa. Sunnuntaisin oli lepopäivä, jolloin aamulla kuuntelimme yhdessä radiosta Jumalanpalveluksen ja välillä äitini piti kylän lapsille pyhäkoulua. Sunnuntaisin meillä oli vähän parempaa ruokaa ja saattoi olla jopa jälkiruoka. Teimme välillä perheen kanssa retkiä metsään tai kävimme autolla ajelemassa. Se oli aina viikon paras päivä.

Olin kuudennella luokalla, kun meiltä laitettiin lehmät pois ja äitini lähti kaupunkiin töihin. Isäni viljeli peltoja ja teki työkonetöitä. Ollessani yläasteella, äitini alkoi opiskella matkailualaa ja he perustivat oman maaseutumatkailuyrityksen peltojen viljelyn ohelle. Lehmätilan pitämiseen olisi pitänyt tehdä isot investoinnit, eikä se kannattanut. Piti keksiä jotain uutta, jolla perheen elättää. Äitini pääsi uudelleen kouluttautumisen ja uusien työmuotojen kautta toteuttamaan ja kehittämään aikuisiällä haaveitaan.

Vanhempieni lapsuudessa kirjoiteltiin kirjeitä ja soitettiin lankapuhelimella, eikä ollut kännyköitä tai tietokoneita. Jos oli ulkona, ei oltu aina tavoitettavissa. Äitini lapsuudessa paljon leikittiin kavereiden kanssa, käytiin yökylässä ja oltiin kesät ulkona sekä luettiin kirjoja. Kavereilla käytiin välimatkoista huolimatta pyörällä, eikä kukaan lähtenyt viemään, vaikka auto oli talossa. Minun lapsuudessani tulivat ensimmäiset kännykät. Olin ala-asteella, kun meille tuli ensimmäinen tietokone ja se oli jotain ihmeellistä. Kirjoittelimme kavereiden kanssa silti edelleen kirjeitä ja lankapuhelimella soitettiin nopeasti, voiko toinen tulla leikkimään tai sitten mentiin suoraan ovelle kysymään. Ensimmäiseen kännykkääni säästin itse rahaa ja ostin sen vuonna 2002. Mennessäni yläasteelle tietotekniikka oli jo kehittynyt jonkin verran ja pääsin ensimmäistä kertaa sosiaaliseen mediaan ii2:seen. Me silti paljon leikimme, kuvasimme omia kotivideoita ja pyöräilimme kylillä kavereiden luona. Nykypäivänä sosiaalisen median kanavia on vaikka mitä, eikä enää kirjoitella mitään kirjeitä tai käydä ovelta pyytämässä leikkimään. Lapset saavat älypuhelimet yhä aiemmin, koska vanhemmat ovat muualla töissä ja lapset lähtevät yksin kouluun. Vanhemmatkin ihmiset ovat opetelleet käyttämään älylaitteita ja sosiaalista mediaa, joten heilläkin yhteyden pitäminen esim. sukulaisiin paljon helpompaa.

Ennen avioerot olivat paljon harvinaisempia; mentiin kihloihin, pidettiin isot häät ja saatiin paljon lapsia. Lapsuudessani erään kaverini vanhemmat erosivat ja se oli todella outoa. Nykyään läheskään kaikki eivät edes mene naimisiin, parisuhteita voi olla monenlaisia ja eroja tulee paljon enemmän. Lapsia kuskataan vanhemmalta toiselle ja koteja on monia. 

Muutin kaupunkiin jo alaikäisenä opiskeluiden perässä, koska lähellä ei ollut mahdollista suorittaa lähihoitajaopintoja. Silloin sanoin, etten enää ikinä muuta takaisin maataloon. Tämä päätös on pitänyt. Ahkeruus ja "aamusta iltaan täysillä"-asenne on juurtunut lapsuudestani syvälle minuun, vaikka aina ei jaksaisi. Olivatko ennen naiset jaksavaisempia? Nykypäivänä mielestäni kotityöt eivät kuulu vain naisille. Olen onnellinen siitä, että aviomieheni ajattelee samalla tavalla. Minä laitan ruoan, mutta molemmat siivoamme ja pesemme pyykkiä sekä hoidamme lapsia. Osaan jonkin verran ”miestenkin töitä” ja olen valmis opettelemaan uutta, kun mieheni neuvoo.  Yhdessä syöminen on jatkunut meidän perheeseen aivan luonnostaan ja tuntuu itsestään selvälle. Me emme enää kuuntele sunnuntaisin kirkkoa radiosta, mutta mahdollisuuksien mukaan käymme perheenä seurakunnassa. Kasvaessani aikuiseksi, olemme paljon läheisempiä vanhempieni ja etenkin äitini kanssa, kuin lapsena; Tunteita näytetään (etenkin isässäni on tapahtunut suurta muutosta) ja asioista puhutaan avoimemmin. Olemme pikkusiskoni kanssa ”kasvattaneet” vanhempiamme avoimempaan ja kotitöiden tasa-arvoisempaan suuntaan. En meinaa itsekään nuorena ihmisenä pysyä yhteiskunnan kehittymisen mukana, joten en ihmettele, etteivät kaikki vanhemmat ihmiset pysy.

Millaisia ajatuksia tämä herätti sinussa? Millaisia muutoksia sinä olet omalla kohdallasi huomannut?

Valoa syksyn harmauteen

Syksy on saapunut Suomeen, mutta kiitos Herralle sen viivyttämisestä.
Viimeiset pari viikkoa ovat olleet minulle vaikeita ja harmaita. Välillä olisi tehnyt mieli vain kaivautua peiton alle yksin syömään suklaata ja katsomaan jotain leffaa tai sarjaa. Toisinaan olisi tehnyt mieli juosta metsään ja huutaa niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Haluaisin aloittaa kunnon "kuntokuurin". Perheen äitinä ei ole kuitenkaan yleensä mahdollista ja fyysiset oireeni rajoittavat kuntoilua todella paljon. Välillä illalla kuitenkin nautin kynttilöistä mieheni kainalossa. Tämä on vuodenaika, kun väsyttää aamusta iltaan ja silti iltaisin vaikea rauhoittua nukkumaan. Onneksi kirkasvalolampun ääressä jaksaa paremmin tehdä koulutöitä ja vielä ollut muutamia aurinkoisia päiviä.

Viime viikolla sain postissa paketin, jota en osannut odottaa. Mieheni laittoi minulle kuvan paketista, kun olin ajamassa koulusta ja olin hämmentynyt. Kotiin päästyäni avasin kirjekuoren ja jo kannen nähtyäni silmiini nousivat kyyneleet. Juoksin alakertaan lukemaan, koska halusin tehdä sen rauhassa. Se oli lahja Taivaasta; Jumalan rohkaisevia sanoja elämääni ja minusta. Kyyneleet valuivat, kun luin ystäväni tekemää kirjasta. Sieltä löytyivät juuri oikeat sanat fiiliksiini ja se miten paljon hän oli nähnyt vaivaa piristääkseen minua. Hän ei edes tiennyt fiiliksistäni tai tapahtumistani, mutta Jumala tiesi. Lahjan saapumisen ajoitus oli päivälleen oikea. Jumala ei olekaan unohtanut minua ja rakastaa vielä heikkona sekä vajavaisena ihmisenä. Vaikka olen ollut yksinäinen viime viikkoina, Isä on antanut minulle lahjaksi ihania ystäviä ympäri Suomea. Aidosti rakastavat ystävät ovat lahja, aarre ja valo elämässä. Onneksi nykyään on puhelimet ja sosiaalinen media, jonka kautta pitää yhteyttä.

Syksyt ovat minulle vaikeita ja haistan sen lähestyvän jo elokuussa. Joka vuosi hieman jännittää, miten tulen jaksamaan pimeän ajan yli; hiipiikö masennus vai pääsenkö pienellä väsymyksellä. Taistelen masennusta vastaan, enkä halua antautua sen upotettavaksi. Menneisyyteni huonojen kokemusten vuoksi olen pelännyt mieheni hylkäävän minut, jos väsyn tai masennun. Olen kuitenkin uskaltautunut puhumaan hänelle peloistani ja se on helpottanut oloani. "Mörkö" ei ole päässyt kasvamaan mielessäni, vaan olemme saaneet yhdessä talloa sen. Meillä on vitamiinit kehissä ja lisäksi minulla kirkasvalolamppu koulutöitä tehdessä. Liikunnan harrastaminen onnistuu valitettavasti rajallisesti selkäni ja käteni vuoksi, mutta olen yrittänyt liikkua edes kevyesti. Liikunta on tärkeää jokaiselle ihmiselle. Onneksi mieheni halaa minua, kun oloni on surkea ja itkettää.  Olen jokaisesta syksystä selvinnyt eteenpäin ja nyt minulla on rinnallani ihminen, kenen kanssa jakaa elämän erilaiset vaiheet. Elämässäni on toivoa ja koen Jumalan pitävän huolta huonoistakin tunteistani huolimatta.

Valoisaa ja värikästä syksyä jokaiselle! <3 <3