Elämän ilta vaihtui rauhaan ja lepoon

 Mammani joutui sairaalaan keuhkokuumeen takia ja hän luuli sen olevan vain pikainen reissu, mutta se jäikin viimeiseksi. Sain käydä katsomassa häntä useamman kerran lyhyen välimatkan ja sairaslomani vuoksi. Sain nauraa hänen kanssaan, hieman "paasata" hänen jääräpäisyyttään ja esitellä miesystäväni sekä kuvia lapsista ja tulevasta kodistamme. Eräänä perjantaina mamma ei enää istuskellutkaan sängyn reunalla, vaan makasi hieman sekavana happimaski kasvoilla. Hän oli pudonnut yöllä sekavana sängystä ja siitä lähti alamäki. Tuona käyntikertana päätin jättää hänelle kyynelsilmin jäähyväiset ja rukoilla Herran siunauksen. Kyyneleet nousi mammankin silmille ja kertoi olevansa tyytyväinen, että olen onnellinen ja sen näkyvän. Jokainen lähisuvusta ehti käydä mammaa katsomassa, kunnes hän meni tajuttomaksi. Pidin koko ajan puhelimessa äänet päällä ja lähettyvillä, jos tulisi soitto mamman pois nukkumisesta. Äitini piti minut tiiviisti ajantasalla, mutta odotus ja epätietoisuus tulevasta oli raastavaa kaikille. Koin valtavaa levottomuutta myös siitä, etten tiennyt näemmekö mamman kanssa Taivaassa. Rukoilin monet rukoukset Jumalan puoleen, että Hän kohtaisi mammaa ja saisin siitä itselleni rauhan. Kävin katsomassa mammaa vielä, vaikka hän oli tajuttomana ollut yli vuorokauden. Rukoilin sängyn vierellä silitellen häntä, että jos mamma on matkalla Taivaaseen, hän avaisi edes hetkeksi silmät. Mamma raotti silmiä pari kertaa vierailuni aikana, mitä ei enää sen jälkeen tapahtunut. Kiittelin Jumalaa ja siunasin mamman vielä kerran ennenkuin koin tilanteen tulleen päätökseen. Se oli viimeinen kerta, kun näin mamman. Torstai-iltana 8.2 mamma nukkui levollisesti pois.

Kirjoitin pienen muistotekstin hänelle:
Sinä olit sitkeä ja toisinaan kovin jääräpäinenkin. Ehdit nähdä paljon elämää sodasta useaan jälkipolveen. Olit aina kannustava ja ymmärtäväinen. Rakastit perhettäsi viimeiseen asti. Olen kuulemma perinyt sinulta jääräpäisyyttäsi ja varmasti toisinaan suorapuheisuuttakin (näin nuorena vielä vähän kuitenkin mietin mitä sanon). Monet kommenttisi saavat hymyn huulille ja kyyneleet silmille. Sinua tulee kamala ikävä, mutta halusit jo pois. Se on ymmärrettävää tuohon melkein 95 ikävuoteen mennessä. Olen onnellinen siitä, että sain jättää sinun kanssasi jäähyväiset ja käydä katsomassa useamman kerran viimeisillä hetkilläsi sekä sait tavata ihanan mieheni. Sain kertoa olevani onnellinen ja kuinka rakas olet meille kaikille. Olet antanut paljon monelle ihmiselle. Nyt saat levätä rauhassa ilman kipua ja murhetta. Taivaassa tavataan, mamma-rakas.

Lauantaina meillä oli hautajaiset, johon sain mieheni tuekseni. Siunaustilaisuus tuntui raskaalta ja ikävä puski siinä kohtaa rajusti pintaan sekä putosi kyyneleinä poskille. Jokaisen elämä tulee kuitenkin joskus päätökseen, emmekä välttämättä tiedä milloin se on. 
Mitä tapahtuukaan juuri sinun ja minun kohdalla, kun suljemme silmät viimeisen kerran? 

 

Juha Tapio/ Luvattu maa 

Voimaton

Pitkään ollut taas hiljaista täällä. Minulla ei ole ollut aikaa eikä energiaa paneutua kirjoittamiseen. Viime postauksessa kerroin uupumuksestani. Sairaslomalleni tuli lopulta pituutta 17 päivää ja sen päälle neljä päivää talvilomaa.
Jäätyäni sairaslomalle, jaksamiseni romahti kunnolla lisää. Tietynlainen "arkipingotus" jäi pois, joten oli tilaa romahtaa. En olisi halunnut sitä, mutta lääkärin sanoja lainatakseni "joskus tulee seinä vastaan". Kotityöt jäivät seisomaan ja tästä koin huonoa omaatuntoa.  Sairaslomani aikana sain puhelun, että isoäitini on joutunut sairaalaan keuhkokuumeen takia (kirjoitan tästä oman postauksen, koska se viikko oli tärkeä osa kaikkea). Omat fyysiset oireeni paheniva; päivittäisen väsymyksen ja huimauksen lisäksi minulla tuli rintatuntemuksia. Lääkäri sanoi näiden kaikkien johtuvan stressi- ja uupumustilasta. Sain ajan työpsykologille, jonka kanssa käymme läpi jaksamistani edistäviä keinoja.
Yritin ulkoilla ja käydä salilla sekä muuta mielekästä.Näimme miesystäväni kanssa mahdollisimman paljon ja saimme laitettua tulevaa kotiamme. Nämä toivat harmauden keskelle ilon sirpaleita.

Lapset olivat päivähoidossa, joka oli todella hyvä asia. Illalle riitti ihan tarpeeksi taistelua heidän kanssaan. Pojille ei kerrottu sairaslomastani, etteivät huolestu turhaan.  Iso Karhu aisti väsymykseni ja takertui minuun. Hän pelkäsi, että minulle tapahtuu jotain pahaa. Yritin selittää, ettei äidille tapahdu mitään pahaa, eikä äiti ole lähdössä minnekkään. Miesystäväni vietti talvilomansa meidän kanssamme, jolloin hän auttoi kotitöissä sekä lasten kanssa. Tuntui aivan luksukselle, että meitä oli kaksi aikuista arjessa jakamassa vastuuta. Lapseni ovat ihania, mutta oikeasti vaativia ja haastavia. Minun pitäisi olla heille vähintään kolme aikuista, joka on aivan mahdoton tilanne. Sairaslomani aikana päiväkodista ilmaistiin huoli jaksamisestani ja sain lopulta perhetyön kautta kotipalveluseteleitä kymmenen tunnin edestä. Saan kotiin työntekijän auttamaan, missä tarvitsen. Miesystäväni läsnäolo arjessamme auttoi minua voimaantumaan ja nukuin hänen kanssaan paremmin (eikä lapset tule silloin viereeni). Koska itsellä oli paha olla ja huolta, en ollut läheskään aina niin ihana tyttöystävä ja äiti. Pyysin kuitenkin anteeksi ja kiitin miesystävääni olemassa olostaan. Puhuminen ja oman käytöksen selittäminen oli iso avain monissa tilanteissa. Lapsilta pyysin anteeksi käytöstäni ja kerroin kuinka ihania sekä rakkaita he ovat. Äitinäkään en ole superihminen, vaikka kuinka haluaisin. Lapset oppivat näin, että vanhemmatkin tekevät elämässä virheitä ja silloin tulee pyytää anteeksi.

Viime perjantaina palasin töihin kolmen viikon jälkeen. Monet asukkaat tulivat halaamaan minua ja kertomaan kuinka ikävä heillä on ollut. Se tuntui todella hyvälle ja tärkeälle kuulla. Paluu arkeen oli onneksi kevyt, sillä yhden työvuoron jälkeen minulla oli luvassa kolme vapaata. Väsymysoireet pulpahtelivat pintaan työvuoron aikana, mutta varmasti luonnollista pitkän tauon jälkeen. Aika näyttää miten jaksamiseni arjessa on palautunut (vai onko).