Kateus ja ylpeys

Me ihmiset usein vertailemme itseämme muihin; hyvässä ja pahassa. Kuulostaako tutulta?

Aina jollain on joku asia paremmin kuin itsellä. Kenellä on hienompi auto, siistimpi koti tai rauhallisemmat lapset jnejne... Oletko koskaan ajatellut, että joku voisi kadehtia juuri sinun elämääsi ja juuri niitä asioita joita sinulla on? Haluan sanoa sinulle ja itselleni, että lopeta kadehtiminen. Nauti siitä mitä sinulla on ja rukoile unelmiesi puolesta sekä sopivana ajankohtana toteuta ne. Joskus olisi jokaisen hyvä kirjata ylös lista asioista, jotka ovat omassa elämässä hyvin. Siinä voisi huomata, että on asioita jotka ovat hyvin, mutta niitä pitää itsestäänselvyytenä. Muista että kaikki hyvä tulee Jumalalta. Iloitse myös tämän ihmisen puolesta, jolla on asiat hyvin.
Sitten voi olla vertailua ja kauhistelua negatiivisessa mielessä. Tällaisen kohteeksi saattavat joutuvat mm. narkomaanit, alkoholistit, mielenterveysongelmaiset tai vammaiset. Toiset saattavat sanoa, että riippuvuudet ovat itse aiheutettuja. Osa voi olla, mutta kukaan tuskin haluaa tietoisesti esim. alkoholisoitua. Koskaan ei voi tietää millaisia kriisejä tulee elämässä vastaan ja mitä niistä seuraa. Ihmiset kohtaavat kriisejä eri tavalla; toinen tarttuu pulloon tai kamaan ja toinen taas turvaa Jumalaan ja rukoilee. En tarkoita, että riippuvuuksia tulee hyväksyä. Tarkoitan että nämä kaikki ihmiset tulee ongelmistaan huolimatta hyväksyä ihmisenä. He ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin meistä jokainen; he kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää.
Mielenterveysongelmat tai vammat eivät tee ihmisestä yhtään huonompaa. Ne voivat rajoittaa elämää ja se tulee itsen tiedostaa, mutta eivät todellakaan tee huonommaksi. Minusta näillä ihmisillä kuuluisi olla aivan samat oikeudet (omat rajansa tiedostaen) esim. saada töitä. Hän voi olla vaikka kuinka hyvä työntekijä, mutta hänellä nyt sattuu olemaan sairaus tai vamma jolle itse ei voi mitään. Mielestäni yhteiskunnan kuuluisi työllistää erityisesti mielenterveysongelmaisia esim. osapäivätyöhön, koska heille on erityisen tärkeää säännöllinen päivärytmi ja talouden turvaaminen. Vedotaan resurssi- ja rahapulaan, mutta kyllähän sairaslomat, sossunluukku ja syrjäytyminenkin syö rahaa sekä resursseja. Jos yhteiskunta auttaisi ihmisiä pysymään/ nousemaan pinnalle, pysyisivät asiat paremmin tasapainossa. Jonain päivänä kenen tahansa psyyke tai fyysinen terveys voi romahtaa.

Joku voi katsoa toisen elämää ja todeta, että "onneksi minulla ei ole tuollaista tai minulle ei koskaan tapahdu tuota". Mielestäni elämässä ei kannata koskaan sanoa ; ei koskaan. Et nimittäin voi tietää mitä elämä tuo eteesi ja millaisia asioita kohtaat. Minäkin sanoin aina, että minä en koskaan tule kokemaan avioeroa, mutta toisin kävi. Monia vaikeuksia ja mutkia elämässä voi tulla, mutta olen itse huomannut niiden kasvattavan ja avaavan ymmärrystä. Kaikki asiat eivät ole niin mustavalkoisia, mille aluksi saattaa näyttää. Jokainen meistä täällä maan päällä on samalla viivalla ja saman arvoisia Jumalan silmien edessä. Et sinä enkä minä ole yhtään parempi tai huonompi. Olemme kaikki Jumalalle rakkaita ja ainutlaatuisia juuri tällaisina kuin olemme.
 

Kohdellaan siis toisiamme niin, kuin tahtoisimme meitä itseämme kohdeltavan. Hyväksytään jokainen ihminen ihmisenä ja välitetään heille Jumalan rakkautta.<3 

                                        (P.s. Kuvat Googlen kuvahausta)

Avioeropäätös

Olen koittanut useampana päivänä tällä viikolla kirjoittaa tästä aiheesta, mutten saanut kirjoitettua siitä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut asumiseromme kuulumisia ja tarkimmat ovat ehkä huomanneet muutoksen profiilikuvauksessani. Nyt raotan verhoa tähän hetkeen...

Halusin Jumalan näyttävän tahtonsa juuri tähän meidän tilanteeseen ja halusin toimia sen mukaisesti. Rukoilin selkeää "merkkiä" Jumalalta, että meidän molempien tunteet kääntyisivät saman suuntaisiksi. Tarkoittaisi se sitten halua palata yhteen ja asioiden muutosta tai sitten molempien halua erota.  Kuten kirjoitin viimeksi asumiseron kuulumisissa, minun tunteeni olivat kovin sekavat, enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Siksi halusin luovuttaa asian täysin Jumalan käsiin.
Meidän oli tarkoitus katsoa tätä juttua kesään asti näin, mutta viime viikolla tulimme päätökseen. Mitä sitä turhaan sitten pitkittämään. Mieheni alkoi puhua siitä, että hänestä olemme muuttuneet enemmän kavereiksi. Huomasin itse ajatelleeni jo jonkun aikaa samalla tavalla, mutten ollut uskaltanut myöntää sitä edes itselleni. Minusta oli tuntunut välillä oudolle, kun hän yritti esim. pussata minua. Päätimme siis yhdessä täyttää avioerohakemuksen. Päätös ei ollut helppo ja se tuntui molemmista pahalle, mutta kuitenkin oikealle. Saatat nyt ajatella, että kamala sentään; uskovaisia ja eroavat.

Päätöksemme ei tullut hetken mielijohteesta, vaan pitkän prosessoinnin ja harkinnan tuloksena. Yritimme avioliittoleirejä,-solua, keskusteluapua sekä tätä asumiseroa, eli emme ainakaan liian helposti luovuttaneet. Joskus sitä tulee elämässä niin paljon ongelmia ja mutkia matkaan, että tullaan totaaliseen umpikujaan. Kun päätös oli tehty, molemmilla oli jollain tavalla helpottunut olo. Epätietoisuus tuli päätökseen ja saimme tehtyä ratkaisun. Tämän jäkeen huomasimme väliemme olevan jotenkin vapautuneemmat. Huomasin prosessoineen jo alitajuisesti eroa, vaikkemme olleet tehneet päätöstä. Tunteiden kirjo on nyt hyvin laaja häpeästä ja epäonnistumisesta aina helpottuneisuuteen ja toivoon. 

Lapsille emme ole vielä asiasta kertoneet, koska ei ole tullut sopivaa tilaisuutta. Kerromme kuitenkin yhdessä heti, kun sellainen hetki tulee. Heillä ei periaatteessa toistaiseksi tässä muutu mikään. Herkkien lasten kannalta on hyvä, että tämä on mennyt "pala" kerrallaan. Toistaiseksi he tapaavat isäänsä, kuten tähänkin asti. Jossain vaiheessa heidän isänsä hommaa isomman asunnon, jotta pojilla on oma huone ja he molemmat voivat olla siellä yötä. Olemme mieheni kanssa molemmat sitä mieltä, että parempi lapsille rakastavat ja kavereina toimeen tulevat vanhemmat kuin yhdessä olevat ja koko ajan riitelevät vanhemmat. Sovimme ainakin tällä hetkellä, että vietämme juhlapyhät ja synttärit yhdessä.

Ero tulee minulle todeksi konkreettisten asioiden kautta, kuten sormusten pois ottaminen, mieheni viimeisten tavaroiden pakkaaminen ja kodin laittaminen vielä enemmän minun näköiseksi. Pikku hiljaa täytyy alkaa rakentamaan elämää uudestaan ja varmasti se vie aikaa. Tänään heräsin ajattelemaan sitäkin näkökulmaa, että jonkun aikakauden loppuminen on aina mahdollisuus uudelle alulle ja paremmalle tulevaisuudelle. Tähän haluan uskoa lastemme isän sekä minun elämässäni. Toivon kaikkea hyvää mieheni elämään ja että hän voisi löytää onnen. En ole mitenkään katkera, vaan haluan vilpittömästi pyytää ja antaa anteeksi.
Minulla ei ole kiire minnekkään ja aion nyt rauhassa toipua erosta, nauttia lasten kasvamisesta sekä huolehtia omasta jaksamisestani. Jumala pitää huolen meistä tästäkin eteenpäin ja Häneen saan turvata aivan kaikessa, mitä elämässä tulee vastaan. Ihmisiin ei voi luottaa 110%, mutta Jumalaan voi. Hän ei koskaan jätä, hylkää tai petä meitä. Hän rakastaa meitä enemmän kuin kukaan ihminen koskaan voi tai mitä voimme edes kuvitella. <3

P.s. tästä lähtien käytän lasten isästä nimitystä isikarhu.

Ilman apupyöriä

Kirjoitin aiemmin siitä, miten hienosti Iso Karhu osaa ajaa pyörällä. Sovimme eilen illalla, että tänään on se päivä, kun kokeilemme ottaa apupyörät pois. Aamulla varoittelimme isin kanssa Isoa Karhua siitä, että hän saattaisi aluksi kaatuilla. Kannustimme yrittämään monta kertaa uudestaan, eikä lannistumaan, koska hän varmasti oppisi ajamaan. Iso Karhu kyseli myös meidän kokemuksia siitä, kun opettelimme ajamaan ilman apupyöriä. Kerroimme miten olimme harjoitelleet monta kertaa ja lopulta oppineet.

Välipalan jälkeen kävin poikien kanssa lainaamassa vaarilta työkaluja apupyörien irrottamiseen ja samalla hän auttoi puuhassa. Kun pyörät olivat irti, en ehtinyt edes kunnolla neuvoa Isoa Karhua, kun hän jo lähti polkemaan. Hetken kuluttua pyörä kaatui, mutta hän osasi laittaa jalat maahan. Menimme läheiseen puistoon harjoittelemaan nurmikolle, ettei sattuisi jos kaatuu. Iso Karhu pyysi alkuvauhdit ja sitten hän lähti polkemaan. Kannustin häntä ajamaan kovaa, ettei kaatuisi. Hän polki pitkän matkan ja pysähtyi "oikein", eikä kaatunut. Lähteminen oli hieman haastavaa, mutta muuten ei mitään ongelmaa. Katselin vain silmät pyöreinä, että onko tuo edes mahdollista. Iso Karhu polki puistoteitä kuin vanha tekijä. Hän kääntyi mutkissa sujuvasti ja lähtökin alkoi sujua.

Kotimatkalla Iso Karhu totesi, että "ompas tämä ilman apupyöriä ajaminen hauskaa". Hän oli todella ylpeä itsestään ja syystäkin. Kotona poika halusi heti soittaa isille ja kertoa tästä mahtavasta jutusta. Isi oli myös ylpeä ja ihmeissään.

Huomenna me sitten jätämme oikeasti ne apupyörät kotiin ja poljemme päiväkotiin. Vastahan meidän esikoinen oppi jotenkin poukkoilevasti ajamaan pyörällä ja nyt hän painaa neljä vuotiaana menemään ilman apupyöriä. Niin se aika kuluu....

Kevättä ilmassa

Kävin perjantaina poikien kanssa pari tuntia pyöräilemässä. Iso Karhu polki omalla pyörällään ja Pikku Karhu istui minun kyydissäni. Isolla Karhulla oli repussa hänen Apsi- apina ja juomapullo. Poljimme Muumipuistoon, koska emme olleet käyneet siellä pitkään aikaan.
Matkalla näimme kahden oravan leikkivän puussa; toinen jahtasi toista ja ne hyppäsivät pitkiä matkoja puusta toiseen.  Poljimme metsätietä pitkin, joten Iso Karhu sai harjoitella hiekalla polkemista. Välillä piti taluttaa ja sitten taas matka jatkui polkemalla.

Perillä leikimme leikkipuiston laitteissa ja kiipesimme näkötorniin katselemaan maisemia. Kävelimme ulkoilupuiston läpi toisella puolella olevaan leikkipuistoon. Lammella näimme sorsan ja lokkeja. Ihastelimme kevään ensimmäisiä kukkasia. Minusta on kaunista, kun maa on vielä mustanharmaata ja sieltä tulee esiin kirkkaan värisiä kukkasia. Ne tuovat väriä harmauden keskelle. Katselimme myös puron solinaa ja pian puhkeavia lehden alkuja.

Pian matkamme jatkui kotiinpäin.. Kokeilimme mennä toista metsäreittiä, missä piti ajaa pitkospuita pitkin. HIso Karhu osasi ajaa todella taitavasti keskellä siltaa ja pääsi toiselle puolelle putoamatta kertaakaan alas hiekalle. Seuraavaksi oli luvassa lenkkipolku,  jossa oli puiden juuria, kiviä ja käpyjä. Hän itse totesi "Äiti täällä pitää ajaa varovasti, ettei kumi mene puhki". Poljimme hiekkatien kautta, joka on minun suosikki lenkkireittini. Iso Karhu oli aivan varma, että läheisellä saarella olisi merirosvojen aarre. Meidän pitäisi kuulemma järjestää Pikku Karhulle hoitaja ja hommata vene, jotta pääsisimme katsomaan sitä. Lapsien mielikuvitus on niin ihana, kun siinä kaikki on mahdollista.
Isoa Karhua alkoi jo hieman väsyttää ja hän halusi pysähtyä lepäämään. Otimme samalla muutaman yhteiskuvan. Iso Karhu totesi ääneen, että ompas meillä ollut kiva reissu. Olin hänen kanssaan samaa mieltä ja olin iloinen nähdessäni lasten nauttivan valtavasti. Pikku Karhukin naureskeli kovasti kyydissä. Ison ylämäen jälkeen oli luvassa jyrkkä alamäki, josta varoitin Isoa Karhua ja käskin häntä jarruttamaan kokoajan. Hän päästi hetkeksi jalat jarrutusasennosta ja ajoi suoraan pöpelikköön. Kysyin häneltä, että pärjääkö hän varmasti. Pikku Karhu (joka puhuu pääsääntöisesti "mammapapa"-kieltä) totesi takanani: "pävjää". Kuuntelin silmät pyöreänä, eikä hän tuota enää toistanut.

Loppumatkasta Iso Karhu oli jo niin väsynyt, että ajoi jopa aitaa päin. Tuossakaan ei sattunut mitään, mutta hänen lähtiessä liikkeelle Pikku Karhu totesi kyydistäni: "Vavo". Kuuntelimme Ison Karhun kanssa ihmeissämme, emmekä saaneet tuosta uusintaa. Olen kokoajan vakuuttuneempi, että Pikku Karhu osaisi puhua, jos hän haluaisi. Hän varmaan alkaa suoraan puhumaan kokonaisia lauseita. :D

Pyörälenkille kertyi matkaa yhteensä n. neljä kilometriä, joka on mielestäni huikea suoritus neljävuotiaalle. Seuraavana päivänä Iso Karhu ajoi pyörällä siten, ettei hänen apupyöränsä enää osuneet maahan ollenkaan.Sovimme, että tänä kesänä otamme apupyörät pois.  Ilmeisesti tuolla metsäreitillä hänen tasapainonsa kehittyi todella paljon.

Ihanaa kun kesä tulee ja pääsee tekemään kaikkia kivoja juttuja. :)

Uusia ulottuvuuksia

Tämän vuoden puolella uskonelämäni on jotenkin saanut "uuden ulottuvuuden". Olen jaksanut ja halunnut enemmän lukea Raamattua, kuunnella netistä opetuksia ja rukoilla. Se ei ole jotain "uskonnon harjoittamista", vaan yhteydenpitämistä Isän Jumalan kanssa. Se on tuonut minulle iloa ja valoa elämääni. Minusta on tuntunut, että kaipaan koko ajan vain läheisempään suhteeseen Jeesuksen kanssa. Moni ajattelee Jumalan tai Jeesuksen olevan tuolla kaukana pilven päällä, joka vaatii meiltä asioita. Hän voi kuitenkin olla sinulle paljon muutakin; Hän voi olla sinun paras ystäväsi, joka on kanssasi kaikkialla, eikä koskaan petä tai hylkää. Mielestäni se on todella siistiä ja haluan silloin tutustua koko ajan paremmin Jeesukseen.

Samalla olen saanut olla välittämässä Jumalan rakkautta muille ihmisille. Lähtiessäni lasten kanssa ulos, sanon Jumalalle olevani valmis kohtaamaan ihmisiä ja olemaan Hänen rakkautensa välikappaleena. Välillä ne ovat olleet pieniä tekoja, kuten oven avaus rollaattorilla kulkevalle tai juttelu yksinäisen mummon kanssa. Niistä on tullut minulle itsellenikin iloinen mieli. Joskus joku on tullut vuodattamaan elämäänsä ja lopulta ollut kuuntelustani todella kiitollinen. Olen saanut kertoa Jumalan rakkaudesta näille ihmisille.

Tiedätkö uskovaiset nuoret facebookryhmän?
Jos et niin kannattaa klikata sinne ja katsoa mitä kaikkea sieltä löytyy.  Ryhmässä on n.11 000 nuorta ja nuorta aikuista. En yleensä ole kommentoinut niihin juttuihin mitään. Kerran laitoin jonkun randomkommentin ja minulle tulikin ylläpidolta yhteydenotto, että haluaisinko olla mukana tekemässä tuota työtä. Vastasin olevani kiinnostunut. Ennenkun tämä ihminen vastasi minulle, sain kaksi kaveripyyntöä aivan vierailta ihmisiltä. Molemmat olivat bonganneet minut tuosta randomkommentista ja halusivat jutella kanssani. Olen saanut olla toisen henkilön elämässä tukena facebookin kautta. Koin tämän olevan Jumalan johdatusta ja olen siitä hyvin innoissani sekä kiitollinen.

Asiat soljuivat eteenpäin ja torstaina olin Helsingissä tapaamassa yhtä Uskovaisten nuorten "tukipilaria" sekä viettämään vapaapäivää ystäväni kanssa. Keskustelimme palaverissa siitä mitä kaikkea olen tehnyt seurakunnissa ja mitä voisin tehdä Uskovaisissa nuorissa. Tukihenkilöhommaan koen vahvaa paloa, mutta elämäntilanteeni (siitä myöhemmin) vuoksi minua ei siihen otettu. Koen suurta halua auttaa, tukea ja kuunnella ihmisiä, joilla on vaikeaa elämässään. Olen nuoresta iästäni huolimatta kokenut monia vaikeuksia elämässä, joiden kautta olen saanut näkökulmaa asioihin ja kokemusta elämästä. En ole todellakaan yhtään parempi ihminen sen takia. Haluan olla ihmisenä ihmisen rinnalla rukoillen ja tukien. Takaisin tapaamiseen...
Sain Uskovaisissa nuorissa  muuta hommaa ja olen siitä iloinen. En halua kuitenkaan tässä nimettömänä bloggaajana tarkemmin avata, mitä pääsen tekemään. ;) Jumalalla on suunnitelma minun elämälleni ja Hän näkee minun sydämeni halun olla Hänen käytössään. Jään innolla odottamaan ja katsomaan, mitä tuleva tuo tullessaan. Siihen asti olen uskollinen niissä jutuissa, jotka Hän on tällä hetkellä elämääni antanut. 

Jumalalla on suunnitelma meidän jokaisen elämälle. Haluatko kulkea sitä?

Parvekekasvimaa

Erään kaverini innoittamana päätin kylvää lasten kanssa kasvimaan parvekkeelle ruukkuihin. Minusta on aiemmin tuntunut turhauttavalle kylvää, koska kasvu on niin kamalan hidasta, enkä saa niitä onnistumaan. Nyt kuitenkin ajattelin sen olevan mukavaa yhteistä puuhaa lasten (varsinkin Ison Karhun) kanssa. Kävin ostamassa Clas Ohlsonilta multaa, joka turpoaa veden kanssa 10 litraiseksi. Lisäksi ostin turveruukkuja ja neljä pussia siemeniä.

Osasin varautua sotkuun, joten levitin parvekkeelle muovin. Sotku levisi kyllä silti sen ulkopuolellekin. Ensin tein mullan sekoittamalla siihen yhteensä n.3litraa vettä.
Valitsimme mahdollisimman isoja ruukkuja, joihin laitoimme multaa ja turveruukut. Iso Karhu sai ripotella siemenet ja kastella. Minä peitin vielä siemenet ja toin pienimmät ruukut sisälle. Pikku Karhu pyöri meidän mukana ja levitti multaa sekä vettä lattialle. Tärkeintä oli kuitenkin, että hänkin sai olla mukana touhussa.

Meiltä loppui isoimmat ruukut kesken, joten keksin että voisimme hyödyntää rikkinäistä pulkkaa. Meillä kului 6 vuotta vanha pulkka tänä talvena lopulta puhki. En ollut kerennyt viedä sitä roskikseen, joten sille tuli hyvää hyötykäyttöä. Ylimääräinen vesi pääsee valumaan kulumakohdista pois. Jäämme jännityksellä odottelemaan, miten meidän kasveille käy.

Löytyykö keltään kasvimaanhoitovinkkejä alottelijoille? :)

Touhukas viikonloppu

Olin poikien kanssa viikonlopun ystäväni luona Vantaalla. Hän asuu väliaikaisesti ystäväperheensä luona, jotka asuvat tällä hetkellä Israelissa. Perjantaina emme ehtineet juuri muuta kuin asettua ja laittaa lapset nukkumaan. Me aikuiset kyllä juttelimme yömyöhään teekuppien ääressä. Minä nukuin poikien kanssa ystäväni makuuhuoneessa, koska siellä oli enemmän tilaa.

                                          (Hassuja tulitikkutaloja)

Talossa ei ollut varsinaista olohuonetta, vaan yhdestä huoneesta oli tehty rukoushuone. Siellä oli alttari, paljon soittimia ja lippuja sekä patjoja. Iso Karhu oli aivan onnessaan ja hän sai "maistaa palan Taivasta".  Heti aamusta hän halusi soittamaan. Iso Karhu on valtavan lahjakas ja soitti korvakuulolta tuntemattomia kappaleita rytmissä, eikä hän ollut edes aiemmin soittanut sähkörumpuja.

Ulkona oli hieman harmaa päivä, mutta meillä oli hauskaa leikkipuistoissa. Minä pystyin normaalia enemmän panostamaan Isoon Karhuun, koska oli toinen aikuinen Pikku Karhua vahtimassa. Kiipeilin ja opetin Isoa Karhua kiipeilemään kiipeilytelineessä ja puussa. Teimme yhdessä lounasta ja Pikku Karhun nukkuessa pelasimme lautapelejä. Rakastan lautapelejä. <3

Päiväunien jälkeen lähdimme Ikeaan ostamaan Isolle Karhulle kunnon patjaa hänen hienoon sänkyynsä. Ensin kävimme syömässä, jottei tarvitse nälkäisenä lähteä kiertämään. Keksin kysyä Isolta Karhulta kiinnostaisiko häntä leikkihuone. Kävimme lapsiparkista kyselemässä, millaista siellä olisi. Iso Karhu halusi jäädä sinne katselemaan lastenohjelmia ja leikkimään. Tuntui hieman oudolle jättää hänet aivan vieraiden ihmisten kanssa vieraaseen paikkaan, mutta hyvin se kuitenkin meni. Koska aikaa oli vain se tunti, emme jääneet turhia katselemaan ja haaveilemaan. Näin vältyimme myös heräteostoksilta. Löysin Isolle Karhulle patjan, säilytyslaatikon talvivaatteille ja pari isoa juomalasia sekä naapurilleni patjan. Kaikkea tarvitsemaani en löytänyt, mutta ehkä ne eivät olleet sitten niin tärkeitä. Ystävänikin löysi tarvitsemansa. Lähtiessä ostimme vielä karkkia ja saunajuomista.

Päästyämme takaisin ystäväni luo, olikin jo iltapala-aika. Iso Karhu pääsi vielä hetkeksi soittamaan, kun laitoin Pikku Karhua nukkumaan. Hänen nukahdettua söimme karkkeja ja kävimme saunassa. Nukkumaan mennessä Iso Karhukin oli aivan puhki. Me aikuisetkaan emme jaksaneet kovin myöhään valvoa, sen verran oli touhua ollut.

Sunnuntaina oli luvassa vielä soittamista ja ulkoilua. Ilma oli aivan ihanan keväinen ja olisimme viihtyneet ulkona vaikka kuinka kauan. Söimme lounaan ja jälkkäriksi jätskiannokset. Sitten olikin jo kotiinlähdön aika. Molemmat pojat nukahtivat autoon ja kotimatka sujui rauhallisesti.

                                                                            (Lentokoneet olivat aina yhtä ihmeellisiä)

Viikonloppuna touhusimme monenlaista ja ystäväni sai kokea pikkulapsiperheen elämää. Meillä oli huippuhauskaa ja lapset tykkäsivät todella paljon. Touhusta huolimatta viikonloppu oli tietyllä tavalla meille kaikille virkistävä. Iltaisin ehdimme hieman jutella aikuisten juttuja ja rukoilla yhdessä. Ihanaa omista ystäviä, joiden luo voi mennä yökylään lastenkin kanssa. Se on kuitenkin aivan erilaista, mutta aika ei käy ainakaan tylsäksi.

Kiitos vielä tästä ihanasta viikonlopusta!<3