Ei saatu minusta maatalon emäntää

Sosionomiopinnoissani meidän piti kirjoittaa elämäntapojen muutoksista sukupolvien välillä. Ajattelin jakaa tämän myös teidän kanssa, jos joku sattuu kiinnostumaan aiheesta. 

Minun vanhempani ovat syntyneet 1960-luvulla maaseudulle naapurikyliin. Äitini oli perheen ”iltatähti” ja ikäeroa hänellä sisaruksiinsa oli n.20-vuotta. Äidin ollessa aivan pieni isoäitini kantoi juomaveden kaivosta, oli ulkovessa, ja -sauna. Äidin ollessa alakoulu ikäinen, muuttuivat systeemit nykyaikaisemmaksi. Isäni asui maatilalla, jossa työtä arvostettiin, eikä turhia tunteiltu. Tilalla oli asunut useampi sukupolvi samaan aikaan. Mummoni muutti pois sukutilalta vasta isosiskoni syntyessä. Hänelle rakennettiin omakotitalo puolen kilometrin päähän, mistä oli helppo tulla auttamaan maatalon töissä. Mummo oli lapsuudessani paljon läsnä; marjametsällä, seuroissa, lettujen paistot, erilaiset pihatyöt, maatalon töissä, ym. Isäni lapsuudessa lapset kulkivat mukana aikuisten töissä ja heitä vahti se, jolla oli aikaa. Maaseudulta ei käyty päiväkodissa, vaan leikittiin kotona ja naapurissa. Tilan töihin osallistuttiin jo pienenä taitojen mukaan. Isäni isä sairastui vakavasti isäni ollessa nuori, joten isäni joutui nuorena ottamaan suurta vastuuta tilasta. Vaarini kuoli isäni ollessa 18-vuotias, joten päässyt häntä koskaan tapaamaan.

Meidän perhe on asunut lapsuuteni isäni kotitilalla ja siellä oli paljon töitä. Olin pienestä asti mukana auttamassa peltotöissä ja navettahommissa. Äitini oli se, joka hoiti kotia ja enemmän huolehti meistä lapsista. Autoin äitiä kotitöiden tekemisessä ja siskojen hoitamisessa. Kesäisin leikin isosiskoni kanssa paljon ulkona ja meillä oli oma ”leikkitarha”, koska vanhemmat eivät aina ehtineet seistä vieressä vahtimassa.

Äitini kertoi, että hänen lapsuudessaan tv:stä tuli lähetyksiä vain alkuillasta jonnekin ehkä iltakymmeneen, sitten tuli pelkkää "lumisadetta". Kanavia oli kaksi: Yle1 ja Yle 2. Aluksi tv lähetykset olivat mustavalkoisia, mutta sitten tulivat värilähetykset. Minun lapsuudessani olivat peruskanavat 1–4 ja sieltä sai katsoa Pikku Kakkosta vanhempien ollessa navettatöissä. Illalla katsottiin uutiset. Vanhempani tekivät töitä aamusta iltaan asti, eikä päivällä turhia lepäilty. Söimme yleensä aina yhdessä ja vaihdoimme päivän kuulumisia. Lauantaisin oli siivouspäivä, jolloin siivosimme äidin kanssa. Illalla lämmitettiin sauna ja siitä alkoi viikonlopun viettäminen perheen kanssa. Sunnuntaisin oli lepopäivä, jolloin aamulla kuuntelimme yhdessä radiosta Jumalanpalveluksen ja välillä äitini piti kylän lapsille pyhäkoulua. Sunnuntaisin meillä oli vähän parempaa ruokaa ja saattoi olla jopa jälkiruoka. Teimme välillä perheen kanssa retkiä metsään tai kävimme autolla ajelemassa. Se oli aina viikon paras päivä.

Olin kuudennella luokalla, kun meiltä laitettiin lehmät pois ja äitini lähti kaupunkiin töihin. Isäni viljeli peltoja ja teki työkonetöitä. Ollessani yläasteella, äitini alkoi opiskella matkailualaa ja he perustivat oman maaseutumatkailuyrityksen peltojen viljelyn ohelle. Lehmätilan pitämiseen olisi pitänyt tehdä isot investoinnit, eikä se kannattanut. Piti keksiä jotain uutta, jolla perheen elättää. Äitini pääsi uudelleen kouluttautumisen ja uusien työmuotojen kautta toteuttamaan ja kehittämään aikuisiällä haaveitaan.

Vanhempieni lapsuudessa kirjoiteltiin kirjeitä ja soitettiin lankapuhelimella, eikä ollut kännyköitä tai tietokoneita. Jos oli ulkona, ei oltu aina tavoitettavissa. Äitini lapsuudessa paljon leikittiin kavereiden kanssa, käytiin yökylässä ja oltiin kesät ulkona sekä luettiin kirjoja. Kavereilla käytiin välimatkoista huolimatta pyörällä, eikä kukaan lähtenyt viemään, vaikka auto oli talossa. Minun lapsuudessani tulivat ensimmäiset kännykät. Olin ala-asteella, kun meille tuli ensimmäinen tietokone ja se oli jotain ihmeellistä. Kirjoittelimme kavereiden kanssa silti edelleen kirjeitä ja lankapuhelimella soitettiin nopeasti, voiko toinen tulla leikkimään tai sitten mentiin suoraan ovelle kysymään. Ensimmäiseen kännykkääni säästin itse rahaa ja ostin sen vuonna 2002. Mennessäni yläasteelle tietotekniikka oli jo kehittynyt jonkin verran ja pääsin ensimmäistä kertaa sosiaaliseen mediaan ii2:seen. Me silti paljon leikimme, kuvasimme omia kotivideoita ja pyöräilimme kylillä kavereiden luona. Nykypäivänä sosiaalisen median kanavia on vaikka mitä, eikä enää kirjoitella mitään kirjeitä tai käydä ovelta pyytämässä leikkimään. Lapset saavat älypuhelimet yhä aiemmin, koska vanhemmat ovat muualla töissä ja lapset lähtevät yksin kouluun. Vanhemmatkin ihmiset ovat opetelleet käyttämään älylaitteita ja sosiaalista mediaa, joten heilläkin yhteyden pitäminen esim. sukulaisiin paljon helpompaa.

Ennen avioerot olivat paljon harvinaisempia; mentiin kihloihin, pidettiin isot häät ja saatiin paljon lapsia. Lapsuudessani erään kaverini vanhemmat erosivat ja se oli todella outoa. Nykyään läheskään kaikki eivät edes mene naimisiin, parisuhteita voi olla monenlaisia ja eroja tulee paljon enemmän. Lapsia kuskataan vanhemmalta toiselle ja koteja on monia. 

Muutin kaupunkiin jo alaikäisenä opiskeluiden perässä, koska lähellä ei ollut mahdollista suorittaa lähihoitajaopintoja. Silloin sanoin, etten enää ikinä muuta takaisin maataloon. Tämä päätös on pitänyt. Ahkeruus ja "aamusta iltaan täysillä"-asenne on juurtunut lapsuudestani syvälle minuun, vaikka aina ei jaksaisi. Olivatko ennen naiset jaksavaisempia? Nykypäivänä mielestäni kotityöt eivät kuulu vain naisille. Olen onnellinen siitä, että aviomieheni ajattelee samalla tavalla. Minä laitan ruoan, mutta molemmat siivoamme ja pesemme pyykkiä sekä hoidamme lapsia. Osaan jonkin verran ”miestenkin töitä” ja olen valmis opettelemaan uutta, kun mieheni neuvoo.  Yhdessä syöminen on jatkunut meidän perheeseen aivan luonnostaan ja tuntuu itsestään selvälle. Me emme enää kuuntele sunnuntaisin kirkkoa radiosta, mutta mahdollisuuksien mukaan käymme perheenä seurakunnassa. Kasvaessani aikuiseksi, olemme paljon läheisempiä vanhempieni ja etenkin äitini kanssa, kuin lapsena; Tunteita näytetään (etenkin isässäni on tapahtunut suurta muutosta) ja asioista puhutaan avoimemmin. Olemme pikkusiskoni kanssa ”kasvattaneet” vanhempiamme avoimempaan ja kotitöiden tasa-arvoisempaan suuntaan. En meinaa itsekään nuorena ihmisenä pysyä yhteiskunnan kehittymisen mukana, joten en ihmettele, etteivät kaikki vanhemmat ihmiset pysy.

Millaisia ajatuksia tämä herätti sinussa? Millaisia muutoksia sinä olet omalla kohdallasi huomannut?

Valoa syksyn harmauteen

Syksy on saapunut Suomeen, mutta kiitos Herralle sen viivyttämisestä.
Viimeiset pari viikkoa ovat olleet minulle vaikeita ja harmaita. Välillä olisi tehnyt mieli vain kaivautua peiton alle yksin syömään suklaata ja katsomaan jotain leffaa tai sarjaa. Toisinaan olisi tehnyt mieli juosta metsään ja huutaa niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Haluaisin aloittaa kunnon "kuntokuurin". Perheen äitinä ei ole kuitenkaan yleensä mahdollista ja fyysiset oireeni rajoittavat kuntoilua todella paljon. Välillä illalla kuitenkin nautin kynttilöistä mieheni kainalossa. Tämä on vuodenaika, kun väsyttää aamusta iltaan ja silti iltaisin vaikea rauhoittua nukkumaan. Onneksi kirkasvalolampun ääressä jaksaa paremmin tehdä koulutöitä ja vielä ollut muutamia aurinkoisia päiviä.

Viime viikolla sain postissa paketin, jota en osannut odottaa. Mieheni laittoi minulle kuvan paketista, kun olin ajamassa koulusta ja olin hämmentynyt. Kotiin päästyäni avasin kirjekuoren ja jo kannen nähtyäni silmiini nousivat kyyneleet. Juoksin alakertaan lukemaan, koska halusin tehdä sen rauhassa. Se oli lahja Taivaasta; Jumalan rohkaisevia sanoja elämääni ja minusta. Kyyneleet valuivat, kun luin ystäväni tekemää kirjasta. Sieltä löytyivät juuri oikeat sanat fiiliksiini ja se miten paljon hän oli nähnyt vaivaa piristääkseen minua. Hän ei edes tiennyt fiiliksistäni tai tapahtumistani, mutta Jumala tiesi. Lahjan saapumisen ajoitus oli päivälleen oikea. Jumala ei olekaan unohtanut minua ja rakastaa vielä heikkona sekä vajavaisena ihmisenä. Vaikka olen ollut yksinäinen viime viikkoina, Isä on antanut minulle lahjaksi ihania ystäviä ympäri Suomea. Aidosti rakastavat ystävät ovat lahja, aarre ja valo elämässä. Onneksi nykyään on puhelimet ja sosiaalinen media, jonka kautta pitää yhteyttä.

Syksyt ovat minulle vaikeita ja haistan sen lähestyvän jo elokuussa. Joka vuosi hieman jännittää, miten tulen jaksamaan pimeän ajan yli; hiipiikö masennus vai pääsenkö pienellä väsymyksellä. Taistelen masennusta vastaan, enkä halua antautua sen upotettavaksi. Menneisyyteni huonojen kokemusten vuoksi olen pelännyt mieheni hylkäävän minut, jos väsyn tai masennun. Olen kuitenkin uskaltautunut puhumaan hänelle peloistani ja se on helpottanut oloani. "Mörkö" ei ole päässyt kasvamaan mielessäni, vaan olemme saaneet yhdessä talloa sen. Meillä on vitamiinit kehissä ja lisäksi minulla kirkasvalolamppu koulutöitä tehdessä. Liikunnan harrastaminen onnistuu valitettavasti rajallisesti selkäni ja käteni vuoksi, mutta olen yrittänyt liikkua edes kevyesti. Liikunta on tärkeää jokaiselle ihmiselle. Onneksi mieheni halaa minua, kun oloni on surkea ja itkettää.  Olen jokaisesta syksystä selvinnyt eteenpäin ja nyt minulla on rinnallani ihminen, kenen kanssa jakaa elämän erilaiset vaiheet. Elämässäni on toivoa ja koen Jumalan pitävän huolta huonoistakin tunteistani huolimatta.

Valoisaa ja värikästä syksyä jokaiselle! <3 <3 

Kirjainten yhdistelmä ADHD

Pikku Karhu syntyi v. -14 täysiaikaisena ja kaikki oli hyvin.
Olen kirjoittanut oman postauksen aiemmin siitä, mitä tapahtui hänen ollessa viikon ikäinen. 
Ensimmäiset pari vuotta pelkäsin, mitä nuo ensimmäiset viikot olisivat jättäneet pojan aivoihin. Jokaisessa kehitysvaiheessa mietin oppisiko hän sitä ja seuraavaa, mutta viimein aloin päästä tuosta pelosta, sillä poika kehittyi omaan tahtiinsa kuitenkin hienosti.
Pojan ollessa kolme vuotias, aloin miettimään uudelleen meneekö kaikki aivan normaalisti. Mielestäni Pikku Karhu ei toiminut samalla tavalla kuin muut saman ikäiset lapset, mutta niin monet läheiset sanoivat hänen olevan vielä niin pieni ja vain vilkkaampi. Vuosi sitten Pikku Karhu aloitti uudessa päiväkodissa, jossa hänellä olevat haasteet nostettiin rohkeasti esille. Joulukuussa kirjoitin erityistarpeista ja haasteista postauksen. Koska päiväkodissakin erityistarpeet oli huomattu, halusin muiden vastusteluista huolimatta selvittää mistä on kyse. Ajattelin että sitten se on ainakin selvitetty, eikä minun tarvitse olla huolissani. Viime keväänä hänelle tehtiin neuropsykiatrinen kartoitus neuvolassa ja hänen haasteensa käsiteltiin moniammatillisessa tiimissä.

Erilaisten vaiheiden ja kaavakkeiden jälkeen pääsimme elokuussa täällä uudella paikkakunnalla neurologin tutkimuksiin. Neurologi oli lyhyen tapaamisen perusteella samaa mieltä, että kyseessä on vilkas, ohjattava ja malttamaton sekä helposti herpaantuva poika. Neljä vuotias poikani osasi piirtää kuudesta kuviosta kolme kohtalaisesti ja yhden oikein. Heittämiset ja hyppimiset kyllä sujui sekä kasvu oli normaalia. Karkeamotoriikka sujuu siis ihan hyvin, vaikka välillä vauhdin vuoksi kömpelöä. Hienomotoriikka vaatii vielä paljon harjoittelua. Pikku Karhu pääsi toiminta- ja puheterapia jonoon, koska selkeästi voisi hyötyä niistä. Laajemmat psykologiset tutkimukset tehdään yleensä vasta viisi vuotiaana.

Viime viikolla postissa tuli epikriisi lasten neurologilta käynnistämme. Pikku Karhulla on yliaktiivisuutta, impulssiivisuutta ja vaikeutta keskittyä. Tunto- ja kuuloalueella on herkkyyttä esim. hampaiden pesussa sekä tavaroiden suuhun laittaminen. Hänen on vaikeutta odottaa vuoroaan, liikehakuisuutta ja puhumista paljon. Poika tarvitsee paljon aikuisen tukea ja ennakointia.  
Viimeistä sivua lukiessa minulta pääsi itku. Pikku Karhulla on selvästi tarkkaavaisuushäiriöön sopivia diagnoosiin asti olevia oireita pidemmältä ajalta havaittu. Viimeisenä oli laitettu diagnoosiksi ADHD. 

Olin shokissa, vaikka oireet olivat selviä ja joka päiväisiä. Istuin ja tuijotin diagnoosia. Ihmettelin miksi lääkäri ei puhunut tapaamisella sen selkeydestä ja miten näin pienelle voi antaa diagnoosin. Jätin lääkärille soittopyynnön saadakseni selvyyttä ja minulle luvattiin hänen soittavan lomansa jälkeen. Mieleeni tulvi monia kysymyksiä: Onko lapsellamme oikeasti diagnoosiin asti oleva sairaus, ADHD? Mitä se oikein edes tarkoittaa? Mitä tukea voimme saada? Mitä tukea lapsi voi saada? Mitä minun pitää nyt tehdä? Olenko tehnyt jotain jo väärin? Miksi tämä kaikki?
Toiseksi pahin pelkäämäni asia tapahtui; hän ei kuollut, mutta virus vaurioitti pojan aivoja. Minun huoleni oli aiheellinen, eikä kuviteltua. 
Tietenkin olen todella onnellinen, että Pikku Karhu saa elää ja osata näinkin paljon asioita.  Olen tyytyväinen, että voimme tukea ja saada lapselle apua jo näin varhain. Tämän ei tarvitse vahingoittaa hänen itsetuntoaan liian suurilla vaatimuksilla, vaan häntä ymmärretään ja autetaan. Tieto vaatii kuitenkin sopeutumista.

Mieheni vanhemmalla pojalla on myös ADHD ja hän käy erityiskoulussa. Hänen nuoremmalla pojalla on ADD, joten uusperheessämme on nyt kolme erityislasta. Minulla ei ole aiemmin ollut oikein mitään kosketuspintaa näihin kuvioihin, mutta nyt on pakko etsiä tietoa ja neuvoja. Haluan tietenkin olla tukemassa kaikkia poikia parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka he välillä kiristävät hermoja todella paljon. Haluan löytää keinoja, jotta perheessämme kaikilla on hyvä olla. 

Onko sinulla kokemusta ADHD:sta?

Epämääräiset puutumisoireet

Kaikki alkoi elokuun alussa eräiden polttareiden jälkeen. Olimme miekkailemassa ja se oli minulle uutta. Illalla keskisormeni tuntui puutuneelle ja se jatkui vielä seuraavana päivänä, kun ajoin hakemaan lapsia. Puutuminen levisi koko oikeaan käsivarteen ja käsi oli hieman turvoksissa. Epäilin olevan vain rasitusvamma, mutta soitin varmuuden vuoksi päivystykseen. Särkylääkettä ja kylmägeeliä oli heidän ohjeensa, joten ajoimme kotiin. 
Maanantaina puutuminen edelleen jatkui ja alkoi levitä oikeaan jalkaan ja vähän kasvoihin. Oikea käsi tuntui heikommalle kuin vasen ja väsyi pienestä rasituksesta. Päivystyksestä kehoitettiin tulla tarkistettavaksi ja siellä menikin koko ilta. Minulta otettiin sydänfilmi, labrat ja erilaisia testejä. Kaikki olivat kunnossa, mutta oikean käden puristusvoima oli heikompi kuin vasemman. Lääkäri halusi, että pää kuvattaisi. Maatessani sairaalavuoteella ehdin miettiä, jos joudun jäädä sairaalaan tai jos päässäni on verenvuoto tai tukos. Pelkäsin ja hieman itketti, mutta samalla luotin Jumalan suunnitelmaan ja esin Hänellä olevan homma halussa. Pään kuvauksesta ei löytynyt mitään ja pääsin kotiin odottamaan jatkotutkimuksia. 

Kävin hierojalla, jonka mielestä minulla oli todella kireät hartiat. Puutumisen syyksi aloin epäillä lihaskireyttä ja hermopinnettä. Oireet eivät hävinneet ja koin oloni välillä kömpelöksi sekä väsyneeksi. Puutuminen muuttui ajoittain kivuksi, mutta kestin sitä. Kovassa rasituksessa käsi turposi ja muuttui voimattomaksi. Sain kutsun pään magneettikuvaukseen, jossa lääkäri halusi selvittää, ettei minulla olisi MS-tautia. Omasta mielestäni moni oire viittasi siihen ja lähipiirin huoli kasvoi. 
Lääkäri soitti muutaman päivän kuluttuja ja kertoi, ettei päästäni löytynyt mitään poikkeavaa. Pääni on nyt kuvattu kahteen kertaan, eikä sieltä mitään löydy. Onko se hyvä vai huono asia? 
Hän laittoi minut jatkotutkimuksiin fysioterapeutille ja neurologille. Ennen niitä kävin fysioterapeutiksi opiskelevalla hierojalla, joka löysi minulta 2-3 hermopinnettä ja todella jumiutuneet lihakset. Lihakset eivät osaa enää rentoutua, vaan ovat jännitystilassa kokoajan. Hänen mielestään lenkkeilyä luonnossa pitäisi lisätä ja stressiä vähentää. Miten voi vähentää stressiä ja jännittyneisyyttä elämäntilanteessa, jossa kaikki on muuttunut ja uutta? Ihminen joka jännittää ja kenen psyyke ei yleensä meinaa pysyä suurien muutosten mukana.  

Ensimmäisellä fysioterapiakäynnillä viime viikolla 20-vuotta alalla ollut työntekijä kertoi, ettei ole koskaan aiemmin nähnyt tällaista tapausta. He tekivät opiskelijan kanssa monenlaisia testauksia liikkuvuuksien, oireiden ja tunnusteluiden suhteen. Oikeassa kädessä pitkä puristusvoima oli 10 kiloa heikompi kuin vasemmassa. Oikean puolen olkapää menee todella helposti virheasentoon eteenpäin, jonka vuoksi olkapäähän laitettiin teippaus muistuttamaan oikeasta asennosta. Autossa istumista ja pitkään tietokoneella olemista sekä rasitusta pitäisi välttää. Miten se nyt on mahdollista, kun olen juuri aloittanut monimuoto-opinnot ja kouluviikoilla kilometrejä tulee n. 1300, plus lasten kuskaamiset, koulutehtävien tekeminen ja oppitunneilla istuminen sekä kodin laittaminen? Fysioterapeutin ja opiskelijan piti seuraavaa kertaa varten kaivaa aivan amerikkalaisten kirjoittama anatomian kirja ja tutkia asioita. 

Halusin auttaa miestäni puukatoksen ja muiden pihatöiden tekemisessä, mutta se kostautui minulle. Olin illalla niin kipeä, etten jaksanut kannatella oikeaa kättäni. Lasten mentyä nukkumaan, makasin vain sohvalla ja yritin sietää kipua sekä käden "sähköiskuja". Jouduin nöyrtymään ja pyytämään mieheni apua iltapesuissa, koska en itse vain kyennyt nostamaan oikeaa kättäni. Hän lupasi auttaa minua, vaikka olisin pyörätuolissa.
Kävin eilen uudestaan ja minulla saattaa olla lihastikkereitä syvissä lihaksissa useammassa eri paikassa, mutta en vielä tarkkaan tiedä mitä se tarkoittaa tai mitä asialle tehdään. Sain jumppaohjeita kotiin ja minua kehoitettiin ostamaan erilaisia tukimenetelmiä opiskeluun. Nyt minulla on kyynär- ja rannetuki kirjoittamista varten sekä autossa istumiseen käsituki. Lisäksi ostin muita kipua lievittäviä asioita. Pitää alkaa lenkkeilemään, mutta liikaa rasitusta ei saisi oikealle puolelle tulla. Istumisessa täytyy pitää taukoja ja yrittää rentouttaa kroppaa. Oireet ovat elämässäni joka päivä ja ne rajoittavat toimintaani. En ole ihminen joka vain makaisi sohvalla, joten välillä on vaikeaa olla tekemättä asioita. Illalla koko perhe huomaa, jos olen rasittanut itseäni liikaa päivän aikana.
Ensi viikolla minulla on vielä yksi fysioterapia-aika ja siitä seuraavalla viikolla neurologin aika. Sen jälkeen olen varmasti paljon viisaampi jatkosta. 

Onneksi minulla on rakastava mies, joka tukee minua ja haluaa auttaa.

Suurien muutosten kesä

Niin pitkään on blogissa ollut hiljaista, että sain jo viestiä olenko lopettanut kirjoittamisen. En toki ole lopettanut ja todella usein mietin kuinka paljon haluaisin kirjoittaa, mutta minulla ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa. Viikonloppuna kääntyi jo syyskuu, joten syksy on virallisesti alkanut. Nyt on hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä vielä kesää.

                               Mitäs kaikkea kesällä tapahtuikaan? 

Kesän alussa Iso Karhu päätti eskarivuotensa ja sai valtavan paljon positiivista palautetta eskarista. Tämä tuntui meistä vanhemmista tietenkin hyvälle. Pojat olivat kesäkuun päiväkodissa, kun olin töissä. Isosta Karhusta tämä ei ollut ollenkaan kivaa ja laskimme yhdessä päiviä viimeiseen hoitopäivään. Kesäkuun 15 päivä oli viimeinen työpäiväni ja monet haikeat kyyneleet vuotivat minulta, työkavereilta sekä asukkailta. Olin töissä samassa paikassa seitsemän vuotta ja ehdin nähdä paljon muutoksia sekä kiintyä asukkaiden kanssa. Toisinaan kaipaan työkavereita ja asukkaita, mutta toisaalta nyt oli juuri oikea aika jäädä pois. Työpaikalla alkoivat uudet tuulet puhaltaa ja minun oli aika nousta siivilleni sekä lentää kohti uutta.

Pikku Karhu täytti kesäkuussa neljä vuotta. Juhlimme vahempieni lähellä kolmoissynttäreitä: Pikku Karhu, isäni ja mieheni. Kolme sankaria ovat syntyneet kesäkuussa, joten tuntui hyvälle järjestää yhteiset juhlat ja jakaa järjestelyvastuuta (tai lopulta äitini teki suurimman osan, koska minulla oli polttarit).

Muutimme kesäkuun lopussa yli 200km päähän, joten alkukesä meni pakatessa, tavaroiden kuskaamisessa ja töitä tehdessä. Pitkin kevättä veimme tavaroita ja laitoin kaikkea turhaa pois. Välillä oli päiviä, etten jaksanut tehdä muuton eteen mitään. Kiertelin kaupungissa paikkoja, jotka olivat olleet minulle merkityksellisiä. Vanhempani tulivat auttamaan minua ja miestäni suurimman muuttokuorman kanssa ja loppusiivouksessa. Pakkasimme kaiken mahdollisen autoihin ja peräkärreihin, jonka jälkeen suuntasimme tien päälle. Loppusiivous osoittautuikin suureksi urakaksi ja siinä risteilivät monenlaiset tunteet: haikeus, ikävä, väsymys, turhautuminen, odotus, jännitys, helpotus sekä kaikkea siltä väliltä. Olin todella stressaantunut ja ahdistunut lopputarkastuksesta, koska lapset olivat jättäneet pahoja jälkiä asuntoon. Pikku Karhu oli onnistunut hajottamaan parvekkeen oven, eteisen ja vessan oviin lapset olivat myös saaneet rei´ät ja yksi avain oli kadonnut. Avaimen kohtaloksi epäilen roskista tai vessanpönttöä, koska Pikku Karhulla oli 1-2- vuotiaana tapana heittää kaikkea sinne. Kiitos ihanan mieheni, saimme ovet päällisin puolin kuntoon ja lopputarkastus meni läpi. Avaimet jouduttiin sarjoittamaan uudestaan ja se tuli maksamaan minulle 250€. Suljin viimeisen kerran asunnon oven ja vuorossa oli uusi elämä uudella paikkakunnalla.

Ennen muuttamista halusin järjestää läksiäiset ja kutsuin mahdollisimman paljon lähialueella asuvia ystäviä ja kavereita vuosien varrelta. Olin kutsunut mm. opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita ja seurakuntakavereita. Läheskään kaikki eivät päässeet paikalle, mutta olin todella iloinen jokaisesta paikalla olijasta. Olin valmistellut erilaisen vieraskirjan, johon jokainen sai leikata lehdistä haluamansa jutun ja kirjoittaa tekstin sekä otimme yhdistävillä kokoonpanoilla kuvia. Teetin kuvat vieraskirjaan tekstien viereen. Nautin rennosta illasta ja ihanien ihmisten seurasta. Ajoittain kaipaan heitä todella paljon, mutta onneksi nykypäivänä pystyy pitää monella tavalla yhteyttä ja voi nähdäkkin.Kaverit tulevat ja menevät, mutta tosi ystävät säilyvät välimatkasta huolimatta.

Eräänä kesäkuisena lauantaina olimme mieheni ja lasten kanssa puistossa, kun yht´äkkiä paikalle kaarsi auto ja sen kyydissä kasa ystäviäni. Oli vuorossa polttarit, jotka yllättivät minut täysin. Huolehtivaisena ihmisenä mietin, oliko asioita ajateltu mieheni ja lasten kannalta. Kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsin nauttimaan päivästä. Miehelläni oli siitä viikon päästä polttarit, missä hän valitettavasti oli sairaana. Kaverit olivat kuitenkin järjestäneet hänelle kivaa ohjelmaa. Kesäkuun loppua kohti kiihtyi myös häiden valmistelut ja olen todella kiitollinen kaasolleni ja pikkusiskolleni saamastani avusta sekä ajasta. Kesäkuun viimeinen päivä oli meidän suuri hääpäivämme, josta ehdin jo aiemmin kirjoittaa oman postauksen. Sanoimme toisillemme "tahdon rakastaa sinua, kunnes kuolema meidät erottaa". Autuasta vaaleanpunaista elämää ei avioitumisen myötä tulleessa uusperheessä kannata odottaa. Arki voi iskeä vasten kasvoja nopeammin kuin arvaakaan. Onneksi saamme välillä kahden keskeistä aikaa, joka muistuttaa miten ihanaa meillä on toistemme kanssa. Saan päivittäin kuulla, kuinka minua rakastetaan ja kuinka ihana olen. Tuntuu hyvältä illalla käpertyä juuri tämän miehen kainaloon nukkumaan.

Kesällä minulla oli omien polttareiden lisäksi kahdet muut polttarit. Lisäksi saimme kolme hääkutsua, joista yksiin emme päässeet osallistumaan päällekkäisyyden vuoksi. Olin todella harmissani, etten päässyt tämän ystävän häihin, mutta onneksi pääsin hänenkin polttareihin. Kaikissa häissä oli jotain samaa, mutta ne olivat kuitenkin hyvin erilaiset. Jokaiset häät olivat juuri hääparin näköiset ja se oli kaikkein tärkeintä. Sain ensimmäistä kertaa kunnian olla kaasona lapsuuden ystävälleni. Olin todella kiitollinen hänelle siitä, vaikkakin välillä tunsin välimatkan vuoksi olevani liian vähän apuna. Olin todella iloinen, että niin moni minun rakkaista ystävistäni on löytänyt ihmisen rinnalleen ja saanut tänä kesänä "purjehtia avioliiton satamaan". 

Juhlahumussa reissaamisen lisäksi olemme koittaneet purkaa laatikoita ja löytää tavaroille paikat uudessa kodissamme. Sisustaminen on kesken, mutta syyssateiden tullessa jatkuu. Olemme rakentaneet lapsille pihalle puumajan, jonka alla tulee olemaan puuvarasto. Maja on kattopeltejä vaille valmis. Majaan pääsee kulkemaan tikkaita, kiipeilyseinää tai köyttä pitkin. Olemme tavaroiden lisäksi koittaneet löytää jokaiselle ihmiselle oman paikkamme tässä uudessa perheessä. Välillä samalle "paikalle" on tunkua, kun perheessä on neljä vilkasta ja omalla tavallaan erityistä poikaa sekä kaksi aikuista. Hermot ovat kovin kiristyneet ja jouduttu istua jäähylle rauhoittumaan sekä muistelemaan yhdessä miten kohtelemme toisiamme. Olemme pitäneet "perhepalavereita", joissa tehty yhteisiä pelisääntöjä ja kotityövuoroja. Nämä eivät ole vielä täysin toimineet, mutta ajan kanssa varmasti niistä tulee rutiineja. Olemme pari kertaa käyneet perhekeskuksessa juttelemassa ja nyt he ovat tulossa meille kotiin katsomaan arkeamme. Haluan ottaa kaiken mahdollisen avun vastaan ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja, jotta saisimme pian uusperhen arkemme toimimaan ja perheytyisimme kunnolla. Vaikka tiedostamme uusperheen alun olevan yleensä aina haastavaa, tuntuu arki välillä kovin raskaalle. Väsymystä ja hermojen kiristymistä ei voi kieltää. Lisäksi siihen terveydelliset ongelmat, jotka ovat nousseet kesän aikana.

Kesällä tapahtunut paljon isoja muutoksia varsinkin minun ja lasten elämässä. Nyt kun kirjoitan niitä tähän ja mietin miten paljon tapahtunut lyhyessä ajassa, en ihmettelekkään omien tunteiden vuoristorataa. Nyt on alkanut tosiaan syksy, joka tuonut taas uusia kuvioita arkeemme. Ne kuviot tuovat rytmiä ja tasapainoa arkeemme. Haluan uskoa ja luottaa siihen, että ajan kanssa tilanteet tasaantuvat ja pääsemme elämään tavallisempaa lapsiperheen arkea. Mitä se tavallinen arki sitten ikinä tarkoittaakaan. Sitä jäämme odottamaan ja koitan taas aktivoitua postausten kirjoittamisenkin suhteen.

Ihania päiviä teille kaikille rakkaille lukijoille. Ei anneta syksyn vielä masentaa, kun aurinko paistaa ja on lämmintä. <3