Niin haurasta

Päässä myllertää monet ajatukset:
mm.
- haasteet lasten kanssa ja unettomuus
- henkisesti kuormittava vuorotyö, jossa omat haasteensa tällä hetkellä
- tulevat tentit työn puolesta
- epävarmuus lasten isän tilanteista ja lapsista huolehtimisesta
- tuleva muutto ja siihen liittyvät asiat
- tulevan kotimme valmiiksi saaminen
- ylimääräisten tavaroiden myymisprojekti
- tulevat häät ja niiden valmsitelut
- halu muuttaa omaa kroppaa
- kouluun hakeminen ja pääseminen

Osa näistä asioista on iloisia ja odotan niitä kovasti. Kuitenkin isot muutokset ovat olleet minulle aina henkinen haaste. En tiedä mistä se johtuu, mutta näin on. Tässä on paljon asioita ja arki on ajoittain todella hektistä lasten kanssa sekä vähäiset yöunet syövät kyllä energiaa. Olen pitkään taistellut jaksamisen kanssa ja pyöritellyt asioita päässäni, mutta päättänyt mennä sisulla eteenpäin. Minä olen vahva ja minun täytyy jaksaa. Minä en ole luovuttaja ja lapset tarvitsevat minua. Minulla ei ole varaa romahtaa, mitä lapsille sitten tapahtuisi? Jos romahdan, mieheni ei enää jaksa olla minun kanssani. Miksi minun pitää olla aina se, kuka jaksaa? Miksi minun väsymykselleni sanotaan vain, että "kurjaa mutta koita jaksaa"? Jos lasten isä ei jaksa hoitaa lapsia, minun pitää jaksaa. Entä jos minä en jaksakkaan? Joskus tekisi mieli juosta yksin metsään huutamaan ja itkemään. Näitä olen väsyneenä pyöritellyt mielessäni ja itkenyt sisälläni.

Taistelustani huolimatta voimani ovat pikku hiljaa hiipuneet ja sen alkoivat ympärilläni olevat ihmiset huomaamaan. Mieheni puhui jo ennen joulua, että kannttaisiko minun hakea sairaslomaa. Parin viikon aikana minulle tuli useampi ihminen sanomaan, että ovat huolissaan jaksamisestani. Sivuutin usein asian sanomalla, että eteenpäin mennään. Olen kiitollinen miesystävästäni, koska ilman häntä voimani olisivat kadonneet aikoja sitten. En tiedä miten olisin selvinnyt monista haasteista ilman häntä. Olen kiitollinen myös Jumalalle, että Hän on antanut minulle tällaisen ihmisen rinnalleni. Koitin monet kerrat peittää väsymykseni miesystävältänikin, koska pelkäsin hänen jättävän minut ellen ole vahva. Pelko kuulostaa typerälle, mutta juontaa juurensa menneisyyteni haavoista. Ajoittain kuitenkin purskahdin itkuun hänen sylissään siitä, kuinka avuton ja väsynyt olen erilaisten tilanteiden edessä. Nopeasti taas keräsin itseni ja olin taas vahva äiti sekä nainen.

Meillä tuli poikkeuksellisesti kahden viikon tauko näkemisessä ja sinä aikana jaksamiseni vain notkahti alaspäin. Aloin raottamaan sisäistä arkkuani jaksamisestani. Viikko sitten erään kärjistyneen tilanteen myötä purskahdin valtavan ahdistuneeseen itkuun ja kerroin miesystävälleni totuuden kaikesta. Kerroin uudelleen pelostani tulla hylätyksi. Mieheni oli aluksi hieman hämmentynyt ja hänen tarvitsi sisäistää asioita. Häntä alkoi pelottaa romahtamiseni ja mitä siitä seuraisi. Hän kuitenkin haluaa auttaa poistamaan turhat stressitekijät ja auttaa tarvittavissa asioissa sekä koittaa olla tukenani. Hän ei halua jättää minua, vaan rakastaa minua. Tämä hämmensi minua ja rakkauden tunteeni häntä kohtaan kasvoivat lisää.

Töiden tekeminen alkoi jo tuntua raskaalta ja työpäivät pitkiltä. Muutamana päivänä minua huimasi ja välillä piti hetki ottaa tukea. Suostuin viimein hakeutumaan lääkäriin. Tämä kävi luonteeni päälle kovasti, mutta päätin nöyrtyä. Ajattelin lastenkin parasta siinä, etten pääsisi romahtamaan täysin. Pelkäsin ettei lääkäri ottaisi minua tosissaan, vaan sanoisi samaa kuin useat ammatti-ihmiset "kurjaa, mutta koita jaksaa vaan". Aivan näin ei kuitenkaan käynyt. Hän määräsi minulle viisi käyntiä työpsykologille, joka katsoo tarvitsenko lisää keskustelutukea. Unilääkkeitä en halunnut, mutta luonnollisen melatoniinin koin hyväksi nukahtamisavuksi. Hän sanoi työssä käymisen olevan yleensä voimavara, mutta tässä tapauksessa varmaan sairasloma tarpeen. Sain siis kymmenen päivää sairaslomaa ja tarvittaessa voin mennä uudestaan hänen vastaanotolleen. Sain kaksoisdiagnoosin. Minulla ei ole vielä toiveikas olo, mutta toisaalta silti helpottunut. Nyt minun ei tarvitse ainakaan töissä jaksaa. Lasten ollessa päivähoidossa tai isällään, saan aikaa levätä ja tehdä mielekkäitä asioita. Ihminen ei ole mikään robotti, enkä minä näköjään jaksa loputtomiin suuria taakkoja.
Joku joskus sanoi, että olen herkkää kuin syysjää. Taidan olla herkkää, mutta vahvaa kuin timantti tai lasi. Edelleen minulla on pieni pelko hylätyksi tulemisesta, mutta toivon sen haihtuvan saadessani rakkautta. Ehkä tämä vahvistaa suhdettamme ja minulle mieheni halusta huolehtia minusta sekä lisää luottamusta parisuhteemme kestävyyteen.

 Joskus täytyy pysähtyä ja vetää henkeä, jotta jaksaa taas hengittää ja jatkaa matkaa..

Haasteita lasten kanssa

Mietin jonkin aikaa kirjoitanko tästä aiheesta vai en, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa. Kukaan täällä maan päällä ei ole täydellinen ihminen, vaan vajavainen ja inhimillinen. Minäkään en ole "yliihminen", vaikka kuinka olen sitä yrittänyt olla. Elämässäni on tällä hetkellä todella paljon asioita, jotka kuormittavat tai pyörivät mielessäni. Jos kirjoittaisin kaikki yhteen postaukseen, tulisi siitä todella pitkä. Kirjoitan tähän siis pelkästään haasteista lasten kanssa.

Ison Karhun kanssa minulla on ollut enemmän tai vähemmän haastavaa jo viimeiset kolme vuotta (niistä voi halutessaan lukea useammasta postauksestani). Olemme koittaneet saada apua vaikka mistä, mutta mitään konkreettista hyötyä ei ole ollut. Haluaisin uskoa lasten psykasta vielä olevan apua, kunhan saamme tapaamiset kunnolla pyörähtämään käyntiin. Olen monesti kirjoittanut hänen herkkyydestään ja se on varmasti yksi iso tekijä moniin asioihin. Hän reagoi todella voimakkaasti muutoksiin elämässämme ja isän voinnissa. Varasin hänelle neuvolaan aistiyliherkkyystesti-ajan, jotta saamme mustaa valkoiselle herkkyyksien muodoista. Osa pojan käytöksestä voi johtua siitä, että isän ja äidin luona tehdään erilaisia juttuja ja säännöissä on eroja. Tämä johtuu siitä, että ajattelemme monista asioista eri tavalla ja jaksamisemme on erilaista.  Ammatti-ihmisten näkemys on, että Iso Karhu skarppaa isänsä luona ja on siellä "ylikiltti". Turvalliselle äidille on helppo purkaa  kaikki. Välillä olen miettinyt, onko käytöksen syy kuitenkin minussa. Minulle on kyllä koitettu sanoa, ettei syy ole minun.
Iso Karhu käyttäytyy toisinaan kovin ylimielisesti minua ja miesystävääni kohtaan. Hän yrittää tehdä kompromissejä tai uhkailla, saadakseen tahtonsa läpi. Poika osaa myös hyvin näytellä esimerkiksi itkua ja toisinaan koittanut opettaa sitä pikku veljelleenkin.
Jos jokin asia ei mene Ison Karhun mielen mukaisesti, hän saa kovan "raivokohtauksen";
silloin mm.
* ovet paukkuvat niin, että taulut meinaa tippua seiniltä, 
* hän huutaa niin kovaa, että kuuluu varmasti moneenkin naapuriasuntoon, 
* tavaroita saattaa joskus lennellä (etenkin miesystävääni kohti),
* hän lyö ja potkii minua surutta (useita mustelmia löytyy käsistä ja jaloista sekä muutaman kerran olen saanut jopa osumia kasvoihin)

Olen käyttänyt näissä tilanteissa "sylijäähyä", jossa joudun pitämään käsistä, jaloista ja toisinaan jopa päästä kiinni, ettei hän pääse satuttamaan. Joskus poika on "päässyt" varoituksien jälkeen parvekkeelle viilentymään. Monia keinoja olen kokeillut kohtalaisella tai huonolla menestyksellä. Tällainen vaatii itseltä paljon kärsivällisyyttä ja voimavaroja. Kun ne ovat alkaneet ehtyä, tulee korotettu melko nopeasti ääntä. Väsyneenä tilanteissa ei aina tule ajateltua, mikä on järkevä ja oikeasti hyvä keino.
Pikku Karhu on jo tottunut tällaiseen ja laittaa kädet korville. Toisinaan hän pelästyy isoveljen käytöstä ja menee hämilleen.  Silloin Pikku Karhu alkaa paiskoa tavaroita tai lyödä isoveljeään. Olen koittanut viime aikoina käydä tilannetta hänenkin kanssaan läpi, ettei hänen tarvitse toimia samalla tavalla.

Illat ovat Isolle Karhulle aina haastavia. Monet asiat alkavat varmasti silloin pyörimään päässä. Unen saaminen vie välillä 1-2,5 tuntia. Iltarutiineissakin olemme tehneet usean pitkän prosessin. Olen voinut viime aikoina istua sohvalla niin, että hän näkee minut. Hän kuitenkin juoksee luokseni toimittamaan monenlaista asiaa, esim. wc-hätä, nälkä, jano, uni ei tule, tai pelottaa. Välillä olemme rukoilleet pelkojen puolesta, olen silittänyt häntä tai istunut sängyn vieressä. Kun lapsi viimein nukahtaa, olen itse jo niin väsynyt etten jaksa tehdä mitään hoidettavaksi jääneitä kotitöitä. Uni ei kuitenkaan tule, koska kierrokset ovat vielä itselläni niin kovat. Olen jo jonkin aikaa jännittänyt etukäteen nukkumaankäymisiä , koska ne ovat olleet/ovat niin haastavia.
Kun viimein  pääsen nukkumaan ja nukahdan sikeämpään uneen, Pikku Karhu tulee viereeni. Jos miesystäväni ei ole paikalla, poika ilmoittaa jo illalla tulevansa yöllä viereeni. Keskustelemme joka ilta, miten isot pojat nukkuvat omassa sängyssä silloinkin kun miesystäväni ei ole paikalla. Silti hän kömpii tyynynsä kanssa viereeni. Olen varannut pojalle jo oman peiton sänkyyni, ettei yöllä tarvitse lähteä sitä etsimään. Välillä peitto on huonosti, tarvii kättä tai kainaloon yms. asiaa. Uneni on katkonaista ja pinnallisempaa. Pimeänä vuodenaikana tarvitsisin 8-10 tuntia unta, jotta olisin nukkunut riittävästi. Tämä ei kuitenkaan toteudu yhtenäkään yönä, eikä vuorotyö edesauta yhtään asiaa.

Pikku Karhulla on omat erityistarpeensa, joista kirjoitin oman postauksen.
Kävimme tänään neuvolan suosituksesta tekemässä hänelle aistiyliherkkyystestin, joka menee nyt lähetteellä moniammatillisen työryhmän arvioitavaksi. Katsotaan mihin tulokseen he tulevat pienen pojan kohdalla. Minulle on tärkeintä, että selvitetään varhaisessa vaiheessa, onko hänellä tarvetta jollekin tuelle. Hänellä on ollut rankka elämän alku, joten tuen tarve ei olisi mikään yllättävä asia. Tuen tarvetta on tuotu minun lisäkseni esille päiväkodista ja neuvolasta, joten ei tämä ole vain minun keksimä asia. En halua etsiä lapsistani ongelmia, vaan hakea mahdollisesti tarvittavaa ammattiapua. En halua peitellä ja vähätellä heidän haasteitaan, koska siitä ei ole kenellekkään hyötyä. En halua tehdä niistä liian suurtakaan numeroa, vaan etsiä oikeita apumuotoja. Kun omat keinot loppuvat, täytyy kääntyä ammatti-ihmisten puoleen. Meillä Suomessa on tarjolla monenlaista apua, kunhan vain osaa etsiä. Haluan auttaa lapsiani kasvamaan mahdollisimman tasapainoisiksi ja elämässä pärjääviksi miehiksi. En ole onnistunut, enkä tule onnistumaan siinä täydellisesti. Olen tehnyt monia asioita väärin jo nyt, mutta uskon jokaisen vanhemman tekevän jonkin virheen lapsensa kohdalla. Yritän parhaani lasteni kohdalla ja rakastan heitä valtavasti haasteista huolimatta. Sanon heille päivittäin useamman kerran, että rakastan heitä ja kehun onnistumisen tullessa. Otan syliin ja halaan sekä pyydän tarvittaessa omaa käytöstäni anteeksi. Perustelen Isolle Karhulle toimintaani ja pyrin olemaan syyllistämättä häntä.

Onko kenelläkään samanlaisia tai muita kokemuksia haastavasta lapsen käytöksestä tai väsyneenä äitinä olemisesta?

Muutosten vuosi

Kukaan meistä ei voi menneille mitään, eikä tiedä näkeekö huomista. Uuden vuoden lupausta en tehnyt, mutta on paljon unelmia ja suunnitelmia tälle alkaneelle vuodelle...

Ensimmäisenä perinteinen "kesäkuntoon 2018". Sairastelun vuoksi pääsin viime vuonna aivan liian vähän salille ja muutenkin liikkumaan. Tänä vuonna aion käydä mahdollisimman paljon itsekseni ja mieheni kanssa kuntosalilla. Haluan saada (viimeinkin) erityisesti ensi kesäksi itseni timmiin kuntoon. Välillä haave tuntuu toivottomalle ja näyttää muilta onnistuvan paljon paremmin sekä nopeammin. Nyt täytyy oikeasti tehdä asialle jotakin...!

Keväällä aion hakea sosionomikouluun, josta olen haaveillut. Olen kerran saanut opiskelupaikan, mutta elämäntilanteeni takia jouduin luopumaan paikasta. Yksin lasten kanssa opiskeleminen ei tuntunut edes reslistiselle. Ensi syksy olisi todella hyvä sauma aloittaa opiskelu monimuotoisesti. Jos kaikki menee hyvin, minun ei tarvitsisi tehdä töitä opiskelun ohella. Tarvittaessa haen jotain sijaisuuksia hoitoalalta. Pidän kehitysvamma-alasta, mutta olen koko ikäni tehnyt sitä. Haluan päästä tekemään esimerkiksi perhetyötä ja auttamaan kärsiviä perheitä. Itsellä on paljon kokemusta erilaisista haasteista, joita perheessä voi olla. Haluan olla tukemassa ja auttamassa. Jännittää pääsenkö sisään, mutta tapahtukoon Jumalan tahto.

 Kesäkuussa tapahtuu ehkä suurimmat muutokset. Aiomme mennä kesäkuun lopussa kihlattuni kanssa naimisiin. Häh? Naimisiin nyt jo? Kyllä ja aion kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksen.
Muutan lasten kanssa mieheni luo omakotitaloon, jossa pojat saavat omat huoneet. Saan aloittaa aivan puhtaalta pöydältä uusissa ympyröissä ja rakas ihminen on rinnallani tukemassa uuden alussa. En ole viemässä lapsia isältään, vaan he saavat olla isänsä kanssa tekemisissä niin paljon kuin haluavat. Pojat ovat innoissaan muutosta ja kyselevät kovasti kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä.

Iso Karhu aloittaa syksyllä koulun. Muutamme alkukesästä, jotta on pari kuukautta aikaa sopeutua ja kotiutua ennenkuin koulu alkaa. Koulumatka tulee olemaan pari kilometriä, mutta yhtään autotietä pojan ei tarvitse ylittää. Jos pääsen monimuotokoulutukseen opiskelemaan, olen paljo kotona ensimmäisen luokan alkaessa. Tämä olisi ihannetilanne, että saisin olla opastamassa ja tukemassa pojan jännittävän koulutaipaleen aloituksessa.
Pikku Karhu menisi tietysti päiväkotiin, jotta saisin päivisin opiskeltua.

Aika näyttää, mitä Jumala on suunnitellut elämääni tulevaksi vuodeksi. Uskon sen suunnitelman olevan rakkaudella tehty. Vaikka ajatukset kovasti pyörivät tulevassa, koitan elää päivä kerrallaan nauttien tästä hetkestä. Jokainen päivä valmistaa jollakin tavalla tulevaan.
Onnellista alkanutta vuotta 2018 kaikille!😘

Katsaus viime vuoteen

Uusi vuosi on ehtinyt pyörähtää käyntiin, mutta haluan hetkeksi palata vielä viime vuoteen. Mieleen nousee muutamia juttuja ylitse muiden:

Melkein vuosi sitten mursin jalkani sellaisella tavalla ja sellaisesta kohtaa, etten tiedä onko se mahdollista muille kuin minulle. Jalka kipeytyy välillä vieläki kovasta rasituksesta. Tämä kertoo varmasti siitä, kuinka tapaturma-altis ja "sählä" toisinaan olen.

Viime vuoteen mahtui sinkkuna olemista, jolloin vietin paljon aikaa kavereiden kanssa. Samalla kuitenkin kaipuu parisuhteesta kaihersi mieltäni.  Sain muutamia uusia kavereita ja olen heistä kaikista todella kiitollinen. Jokainen on rikastuttanut elämääni omalla tavallaan. Parista kaverisuhteesta olen joutunu luopumaan, mikä ei ole ollut helppoan. Elämä menee kuitenkin eteenpäin ja uskon jokaisella ihmisellä olevan tarkoitus tiettyyn ajanjaksoon.

Sain viime vuonna ensimmäisen kummilapseni, josta olen todella iloinen ja kiitollinen. Olen pitkään haaveillut kummilapsesta ja tämä kummius tuliki hieman yllättäin. On ollut ihana seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Samalla on ollut ihanaa lähentyä kummipojan vanhempien kanssa. Koko perheestä tullut rakas. <3

Viime vuosi oli haastava ja energiaa vievä lasten kanssa. Iso Karhu oireili isänsä voinnin muutoksiin ja meidän elämänmuutoksiin todella voimakkaasti. Välillä tunsin itseni aivan voimattomaksi ja neuvottomaksi.
Pikku Karhu oppi kesällä kuivaksi, josta iloitsin kovasti. Syksyllä se kuitenkinvotti takapakkia ja jouduimme ottamaan univaipat takaisin käyttöön. Hänelle on tullut haastavaa käytöstä, joka näkyy muuallakin kuin kotona.
Pojat aloittivat syksyllä vuoropäivökodissa, vaikka olin pitkään sitä vastaa. Se on kuitenkin helpottanut elämääni huomattavasti ja vähentänyt stressiä. Lapsetkin viihtyvät, vaikka pitkien päivien jälkeen tulee äitiä ikävä. Sitten halataan ja ollaan sylikkäin.

Viime vuonna sain tutustua rakkaaseen miesystävääni. Suhteemme ehti nähdä monenlaisia vaiheita ja koettelemuksia. Siihen mahtui itsetutkiskelua, vanhojen haavojen pintaan nousemista sekä pariutumis- ja perheytymisprosesseja. Välillä teki todella kipeää, mutta kaikki ovat kuitenki lopulta vahvistaneet meidän suhdettamme. Syksyllä menimme kihloihin ja aloimme pikkuhiljaa miettimään naimisiin menemistä. Miesystäväni tuella olen jaksanut läpi vaikean syksyn ja talven. Olen hänelle todella kiitollinen kaikesta.

Vuosi oli täynnä monen kivun kautta kasvua, mutta uskon niiden kaikkien valmistavan minua tulevaa varten. :)