Nuoren paha olo

Olen kirjoittanut lyhyesti aiemmin, kuinka olen tullut uskoon. Kirjoitan nyt uudestaan, mutta hieman syvemmin yli kymmenen vuoden takaisesta pahoinvoinnistani. En tiedä miksi en saa sen kirjoittamista mielestän ja toivottvasti tämä on rohkaisuna jollekin.

 Ensimmäinen vakavampi parisuhteeni kesti yhden kesäloman ja päättyi yllättäin, enkä saanut siihen edes kunnon selitystä. Otin sen todella raskaasti.
Ensimmäinen vuoteni yläasteella oli mennyt kevyellä pintaliidolla, joten syksyllä koulun alkaessa halusin alkaa panostamaan enemmän päästäkseni haluamaani paikkaan opiskelemaan. Syksyn pimeät illat käytin läksyjen tekemiseen ja kokeisiin lukemiseen, enkä nähnyt juurikaan kavereita. Vietin paljon aikaa yksin omassa huonessaani.

Olen uskovaisesta kodista ja halusin hieman ottaa etäisyyttä uskonasioihin, koska ne alkoivat tuntua tylsälle. Olin aina ollut kiltti ja muita ajatteleva, enkä halunnut huolestuttaa vanhempiani omalla pahalla olollani. Ajattelin heillä olevan paljon muutakin mietittävää elämässä ja kehitysvammainen siskoni tarvitsi paljon heidän tukeaan. Aloin pyöriä "kylillä" "kovien tyyppien" kanssa. Heidän seurassaan maistoin ensimmäistä kertaa tupakkaa ja pienet hörpyt alkoholia. Tupakasta en tykännyt ja meinasin tukehtua siihen, mutta sitä ei voinut myöntää. Paha olo kasvoi sisälläni ja usein itkin itseni hiljaa uneen. Sisäinen paha olo vei ruokahaluni ja toisinaan teki vuorostaan mieli ahmia herkkuja. Ahmimisesta tuli vielä huonompi olo ja olisi tehnyt mieli oksentaa kaikki ulos. Koin itseni rumaksi ja kelpaamattomaksi. Minua kiusattiin uskovaisten lasten ja nuorten piireissä ja toisinaan koulussa, mutta se ei koskaan tullut aikuisten tietoon. En puhunut kenellekkään tuntemuksistani ja ajatuksistani, mutta ne alkoivat hiljalleen paistaa olemuksestani ulos päin.
Päädyin kokeilemaan viiltelyä ja se helpotti pahaa oloani hetkellisesti. Kuulostaa varmaan hullulle, mutta halusin rangaista itseäni huonoudestani ja sain sen tekemisestä jonkinlaista nautintoa. Rippikoulun viikonloppuleirillä eräs leiriläinen yritti tehdä itsemurhan ja sain ensimmäisen kosketuksen tuollaiseen vaihtoehtoon. Takaraivossani oli kuitenkin kotona opetetut uskonasiat ja kysyin rippikoulu-papilta, pääsisikö ihminen Taivaaseen itsemurhan tekemisen jälkeen. En muista hänen vastaustaan, koska se ei ollut selkeä.

Palattuani leiriltä kotiin uskaltauduin kertomaan eräälle ystävälleni pahasta olostani ja hän oli todella järkyttynyt sekä huolissaan. Leirin aikana äitini oli tajunnut minun voivan pahoin ja otti asian kanssani puheeksi. Aloin vain itkemään, enkä saanut sanottua mitään. Hän lupasi alkaa hakemaan minulle apua. Paha oloni alkoi näkyä jo koulumenestyksessäni, enkä oppinut asioita vaikka luin kuinka paljon. Aamuisin tuntui ylivoimaiselle lähteä kouluun ja toisinaan oksentelin sekä itkin. Joka päivä kuitenkin raahauduin kouluun ja vanhempieni mielestäni se oli hyvä. Jälkeenpäin olen samaa mieltä, koska koulu oli syy nousta sängystä.
Pääsin kuraattorille juttelemaan ja sain lähetteen nuorten psykiatriselle poliklinikalle juttelemaan. En kertonut kuraattorille aivan kaikkea, mutta mm. viiltelystä mainitsin. Psykalle pääsemiseen meni aikaa ja paha oloni alkoi käydä ylivoimaiseksi. Kuuntelin paljon synkkää ja kuolemaan liittyvää musiikkia.

 Eräänä päivänä omassa huoneessani tein päätöksen, että kaiken oli loputtava. Minulla oli huoneessani puukko. Istuin säkkituolissani ranne viilleltyjä jälkiä täynnä ja nostin itku kurkussa puukon kaulalleni. Olin alkamassa painaa sitä ihooni, kun kuulin jostain rakastavan miehen äänen. Tuo ääni sanoi: "Sinun aikasi ei ole vielä lähteä, vaan minulla on sinulle käyttöä." Tajusin samantien tuon äänen olevan Jumala. Laskin puukon takaisin laatikkoon ja jäin shokissa tuijottamaan ulos ikkunasta.

Viimein pääsin nuorten psykalle ja ensimmäiseen tapaamiseen äitini tuli mukaan. He lukivat kuraattorin kirjoittaman lähetteen ääneen, vaikka sitä ei olisi saanut tehdä. Äitini kuuli viiltelystäni, mitä en olisi halunnut. En halunnut aiheuttaa vanhemmilleni lisää huolta ja murhetta. Äitini alkoi tietysti itkeä ja palaverissa olevat ihmiset pyytelivät anteeksi, että lukivat lähetteen. Tuon käynnin jälkeen vanhempani piilottivat huoneestani kaiken terävän. Aloin käydä säännöllisesti juttelemassa psykalla, mutta en missään vaiheessa kertonut itsemurha-aikomuksestani tai syömisongelmistani. Monet ihmiset rukoilivat minun puolestani, vaikka en sitä silloin tiennyt.
Jumalan äänen kuulemisen jälkeen ei mennyt kauaa, kun tutustuin äidin kautta uskovaan nuoreen mieheen. Hän pyysi minua kanssaan nuorteniltoihin, minne lähdin hieman vastahakuisesti. Vanhempani veivät minut usein miehen luo ennen nuorteniltaa ja teimme yhdessä jotain ruokaa. Hän toi minut yöllä takaisin kotiin pitkästä välimatkasta huolimatta. Alkukankeuden jälkeen hänelle oli helppo puhua ja viihdyin nuortenilloissa. Aloin kaipaamaan lapsuudesta tuttuja uskonasioita uudella tavalla ja muutaman nuortenillan jälkeen halusin antaa elämäni Jeesukselle. Käynnit psykalla ja nuortenilloissa sekä uudet uskovaiset tutut alkoivat vaikuttaa elämässäni. Aloin vähän kerrallaan näkemään kirkkaammin ja nousemaan masennuksen kuopasta. Jumala rakasti minua ja halusi pelastaa elämäni, koska Hänellä oli jo silloin suunnitelma elämälleni.

Hänellä on myös suunnitelma sinun elämällesi. Koskaan ei ole liian myöhäistä kääntyä Hänen puoleensa ja pyytää apua. Älä koskaan menetä kaikkea toivoasi, vaan yritä viimeiseen asti löytää itsellesi apua. Tiedän ettei se ole aina helppoa ja elämässä voi tulla monia kovin raskaita vaiheita. Kun tuntuu että olet aivan yksin eikä kukaan rakasta, huuda Jumalan puoleen. Hän kuulee sinua ja rakastaa aivan valtavasti. Jokaisen ihmisen elämä on erityinen ja arvokas lahja. Kaikki eivät lahjaa arvosta, mutta ei kannata tuhlata aikaa sellaisille ihmisille. Avaa elämäsi lahjaa ihmisille, jotka osaavat arvostaa sitä. Kun asiat tuntuvat olevan solmussa, voit pyytää jotakin uskovaista tuttuasi rukoilemaan tai netisstä löytyy paljon auttavia uskovaisia. Elämässäsi ei voi olla mitään sellaista, minkä vuoksi et kelpaisi Jumalalle. Hänen sylinsä on aina avoimena vastaanottamaan rikkinäisiä ja eksyneitä ihmisiä. Hän haluaa parantaa elämäsi haavat ja tehdä elämässäsi uutta, jos annat Hänelle siihen luvan.  <3

Missä minun kotini on?

Olen aina haaveillut omakotitalosta ja pienestä pihasta, koska olen asunut lapsuuteni maalaistalossa. Hylkäsin kuitenkin jossain vaiheessa toivon talosta, koska se ei vain näyttänyt mahdolliselle saavuttaa.

Nyt kihlatullani on omakotitalo, jossa on oma piha ja parveke. Talossa on asioita, joista olen jo lapsena haaveillut. Mieheni remontoi taloa juuri meille sopivaksi ja hän on tehnyt asioita joista tietää minun pitävän. Minä olen saanut sisustaa haluamallani tavalla. Tämä tuntuu aivan käsittämättömälle. Olemme vieneet jo minun luotani joitakin huonekaluja.

Mieheni luonaan alkaa tuntua jo enemmän kodille kuin minun asuntoni. Hänen luonaan minulla on motivaatiota tehdä asioita ja siivota. Omaan asuntooni en enää oikein jaksa panostaa, enkä viihdy siellä. Tämä on toisaalta hassua, koska olen tykännyt kodistamme todella paljon. Nyt minua ajoittain ahdistaa todella paljon olla asunnossani yksin ja olen valmis muuttamaan pois. Tämä ei tunnu enää minun kodiltani.

 Pojat tulevat saamaan omat huoneet, mistä Iso Karhu on haaveillut pitkään. Mieheni lasten ollessa meillä, he jakavat huoneet. Tämä järjestely sopi pojille oikein hyvin. Meille on rakenteilla alakertaa oma makuuhuone, jonka lisäosassa tulee olemaan työ- ja vaatehuone. Sinne lapset eivät pääse (ainakaan päivällä).

Teen uuden postauksen, kun talo on valmis. Innolla odotan millainen on lopputulos.

Naimisiin

Lupailin alkuvuodesta, että kirjoitan meidän tulevista häistä oman postauksen. Tässä sitä olisi nyt tulossa tulevan morsiamen näkökulmasta.

Melkein jokainen pikkutyttö haaveilee omasta hääpäivästään ja prinssistään. Monenlaisia ihannekuvia maalaillaan ja se kuuluu jossain määrin asiaan. Minä olin nuori vasta 18 vuotias, kun menimme eksäni kanssa kihloihin ja 19 vuotiaana naimisiin. Jälkeen päin miettiessäni tuota kuviota, moni asia meni liian nopeasti ja pieleen. Päätökset tuli tehtyä nuoruuden ja rakastumisen tunnehuumassa. En oikein tiennyt mitä halusin tuolta päivältä tai muutenkaan. Oli kuitenkin hienoa olla menossa naimisiin ja valmistella sitä haavepäivää. En osannut jännitykseltä ja vieraiden ihmisten keskellä nauttia hääpäivästä. Mukavat ja kauniit häät eivät takaa, että avioliitto tulee kestämään. Meillä se hajosi monien erilaisten ikävien vaiheiden jälkeen ja sydän särkyi palasiksi...

 Kirjoitin eron jälkeen paljon ajatuksiani erosta, kipuiluista ja haaveista. Ennenkuin edes tapasin nykyistä miesystävääni,  juttelimme paljon siitä millaista ihmistä kumpikin kaipaa vierelleen. Molemmat pidimme mm. salilla ja seurakunnassa käymisestä, mutta hän ei halunnut vuorotyöntekijää. Juttelun ja kuvien perusteella olin luonut tietynlaisen mielikuvan hänestä, jotka ensi tapaamisella romuttuivat; tällä kertaa positiivisella tavalla. Miehen periaatteensa siitä, ettei halua parisuhdetta vuorotyöntekijän kanssa romuttui. Vuorotyö tuntui toissijaiselle asialle kaiken muun rinnalla. Olen vuoden saanut kerta toisensa jälkeen hämmästellä, miten olen voinut löytää tuollaisen ihmisen (tai hän löytää minut). Hän kuuntelee, ymmärtää ja tukee sekä kannustaa minua. Hän ei koskaan mitätöi minun tunteitani, vaikka ne olisivatkin typeriä ja vääriä. Olen kysellyt, että voiko parisuhde olla tällaista ja asiat vain loksahdella paikoilleen. Joitain asioita mitä en ole edes ääneen uskaltanut haaveilla, näyttävät olevan toteutumassa.

Jonkun mielestä saatamme mennä nopeasti naimisiin. Olemme kuitenkin nyt vuoden yrittäneet nähdä mahdollisimman paljon ja hoitaa parisuhdettamme tämän ison palapelin keskellä. Haastetta tuovat jo vuorotyöni ja kolmen tunnin välimatka sekä neljä haastavaa lasta.  Olemme melko alkuvaiheessa joutuneet miettimään vakavasti, mitä kumpikin haluaa ja mahtaako tämä vaikuttaa sellaiselle. Olemme puhuneet todella paljon asioista ja miettineet onko tässä järkeä. Olemme suunnitelleet asioita järjellä ja ne ovat tuntuneet molemmista hyville. Tällä hetkellä olemme eläneet arkea suurimmaksi osaksi erillään ja viikonloppuisin näkeminen jää ikävän lyhyeksi. Naimisiin menon jälkeen enää ei tarvitse olla vain puolittain yhdessä, vaan saamme jakaa ja kokea kaiken yhdessä. Saamme tukea paremmin toisiamme arjen haasteissa.
Uskovaisina ihmisinä haluamme muuttaa yhteen vasta naimisiin menon jälkeen ja sitoutua täysin toisiimme. Haluamme Jumalan pitävän huolta ja olevan mukana meidän suhteessamme.

"Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa. " (1.Kor. 7:8,9)

"Mies on vaimon pää, niin kuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän. ruumiin Vapahtaja ... Miehet, rakastakaa vaimoanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä. " (Ef. 5:23,25)

Ensin ajattelin, että haluan mahdollisimman vaatimattomat häät ja mekostakin hyvin yksinkertainen. Kihlattunikaan ei halua mitään suurta, missä joutuisi olemaan paljon esillä. Ajan myötä aloin kuitenkin ajatella, että nyt olen aikuinen ja tiedän jo mitä haluan. Meillä on uusi mahdollisuus järjestää unelmiemme päivä ja tehdä siitä juuri meidän näköisemme. Olen alkanut innostua suunnittelemaan kaikkia juttuja. Häissämme tullaan näkemään mm. vaaleanpunaisia värejä, jota olen koko ikäni inhonnut. En tiedä mikä minuun on mennyt, vai onko se kenties rakastuminen? Häistä tulee pienet ja toivottavasti vieraat sekä me itse viihdymme siellä.