Katkeruuden siteistä Elämän vapauteen

Koin että haluaisin jakaa teille oman uskoontulostrooini. Osa teistä on kuullut tämän ja ollut jopa elämässä kanssani sitä.  Varoituksen sana tässä kohtaan; Postaus sisältää yliluonnollisia asioita ja heikkohermoisille raakoja kohtia.

Olen uskovaisesta perheestä, joten jo kotikasvatuksesta uskonasiat tulivat luonnolliseksi asiaksi. Murrosiässä aloin kyseenalaistamaan kaiken muun lisäksi uskonasioitakin ja muista asioista tuli paljon tärkeämpiä. Ripari-ikäisenä erosin ensirakkaudestani, joka oli yksi vaikuttaja siihen että masennuin. Voin silloin todella huonosti ja minulla oli fyysisiäkin oireita. Koin ulkonäköni monin tavoin epämiellyttäväksi, joka vaikutti syömiseeni. En pystynnyt enää pärjäämään koulussa tahtomallani tavalla, koska masennus vaikutti suorituskykyyni. Aloin pyöriä itselleni huonossa kaveripiirissä, missä ensimmäiset alkoholi- ja tupakkakokeilut tuli tehtyä. Monien asioiden kasaantumisen myötä aloin itsetuhoiseksi ja itkin iltaisin itseni uneen. Eräänä päivänä ajattelin, etten jaksa enää yhtään enempään ja tämä saisi riittää. Päätin tehdä itsemurhan ja olin omassa huoneessani puukko kaulalla. Yhtäkkiä kuulin selkeästi sanat, jotka meni muistaakseni näin: "Sinun aikasi ei ole vielä lähteä. Sinun elämälläsi on vielä merkitystä." Huoneessa ei ollut ketään ja tiedostin samantien sen olevan Jumalan ääni. Laskin puukon kaulaltani ja aloin itkeä. Pian tämän jälkeen pääsin nuorten psykalle juttelemaan ja tutustuin äitini kautta erääseen nuoreen mieheen. Tuon miehen kanssa aloin kulkea nuorteniltoihin toiselle paikkakunnalle ja hän toi minut takaisin kotiin keskellä yötäkin. Näin jälkeenpäin olen todella kiitollinen hänelle kaikesta siitä, mitä teki vuokseni ja selkeästi johdatettu elämääni. Tuolla nuortenilloissa uskonasioista tuli minulle henkilökohtaisia ja rakkaita. Aloin yllättävän nopeasti toipua masennuksesta.

Marraskuussa 2009 minulle läheinen isosiskoni sai äkillisen sairaskohtauksen. Rukoilin hänen puolestaan ja laitoin kaikille tuntemilleni uskoville rukouspyynnön, että Jumala parantaisi hänet. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hän kuoli. Olin niin vihainen Jumalalle, etten voinut enää luottaa Häneen enkä ollut varma oliko Jumalaa edes sittenkään olemassa. Masennuin kovasti ja samalla sairastuin paniikkihäiriöön. Tunsin sisälläni ikävää, surua, sekä kokoajan lisääntyvää tyhjyyttä. Koetin täyttää tuon tyhjyyden mm. kavereilla, harrastuksilla, miehillä, alkoholilla. Mistään en kuitenkaan saanut kuin hetkellistä iloa. Kuljin pitkään kuin sumun keskellä. Elin elämääni pitämällä hauskaa, mutten saanut mistään otetta eikä millään ollut todellista merkitystä.

Tutustuin tämän kaiken sekamelskan keskellä erääseen vasta uskoon tulleeseen nuoreen mieheen. Hän pyysi minua mukaansa hengellisiin tilaisuuksiin, missä olin ennenkin käynyt. Lähdin kerta toisensa jälkeen hänen mukaansa, koska olin salaa ihastunut häneen. En kuitenkaan kokenut hengellisten asioiden niinkään kiinnostavan tai koskettavan. Vietimme miehen kanssa paljon aikaa yhdessä ja sain purkaa hänelle omaa suruani. Keväällä 2010 menimme 24/7 rukousviikonloppuun, missä Jumala kosketti minua voimakkaasti. Surun padot murtuivat ja sain itkeä koko illan tuskaani ja ikävääni. Tuon illan jälkeen aloin kiinnostua uudelleen uskon asioista, mutta en kokenut Jumalaa vieläkään mitenkään läheiseksi.  Sinä kesänä sain vapautua katkeruudesta Jumalaa kohtaan. Jumala kutsui hellävaraisesti minua takaisin luokseen. Hän alkoi vähitellen murtaa sisälleni rakentamaani kuorta. Jumala näytti minulle, että hengelliset asiat ja henkivallat ovat todellista totta. Tämän kaiken seurauksena totesin, ettei minulle ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa Jumalaan ja antaa koko elämäni Hänen hallintavaltaansa. En kaivannut enää tuota ”vanhaa elämääni”, sillä olin saanut tilalle paljon parempaa ja kestävämpää.Vapauduin paniikkihäiriöstä ilman mitään ulkopuolisia apuja. 

Elämä ei ole tämän jälkeenkään ollut pelkkää iloa ja onnea, niinkuin postauksistani voi lukea. Minulla on kuitenkin rauha sydämessäni ja tiedän vaikeissakin tilanteissa voivani huutaa Jumalalta apua. Tiedän etten ole koskaan yksin, vaan Kaikki voiva Taivaallinen Isä on kanssani. Voisin kirjoittaa, vaikka kuinka monta ihmeellistä asiaa, mitä Jumala on elämässäni tehnyt. 
Tiedän minne olen menossa, kun kuolen. Minun ei tarvitse pelätä kuolemaani, sillä olen matkalla Taivaaseen. Siellä ei ole kipua, surua, tuskaa tai ahdistusta. 

Saan olla erilaisten kokemuksieni kautta rohkaisemassa ja tukemassa muita sekä rukoilla heidän puolestaan. Saan olla kiitollinen, että olen tässä kirjoittamassa teille tätä ja monista asioista elämässäni. 

Muutoksia arkeen

Pian on kulunut vuosi siitä, kun palasin takaisin töihin. Vuorotyö on vaatinut paljon suunnittelua ja järjestelyä lasten hoidon ja sosiaalisen elämän suhteen, varsinkin poikien isän ollessa neljä kuukautta pois kuvioista. Ennen sitä lasten isä otti pojat silloin, kun olin iltavuorossa tai viikonloppuna töissä. Vaihtelin omat vuoroni kuitenkin niin, että lapset olivat hänellä korkeintaan kolme yötä viikossa. Viime kevään ja alkukesän aikana podin monta migreeniä työvuorolistojen äärellä, miettien kuka hoitaa lapsia milloinkin ja kuka vaihtaisi kanssani vuoroja. Kiitos isovanhempien, sisaruksien ja ystävien, sain ne jotenkin järjestettyä. Omaa-aikaa ei tarvinut edes harkita, koska kaikki hoitajat tuli käytettyä ilta- ja viikonloppuvuoroihin. Lasten isän kotiuduttua olemme sopineet hänen toivomuksestaan, että pojat ovat hänen luonaan joka toinen viikko ke-pe ja joka toinen pe-su. Minun pään vaivaksi jäi järjestää lastenhoito muina aikoina, jonka toisaalta ymmärrän. Tuon raskaan neljän kuukauden myötä sain kuulla todella monesta suunnasta, että olisikohan aika jo harkita vuoropäiväkotia. Taistelin vastaan ja perustelin sitä lapsien herkkyydellä sekä Pikku Karhun erityistarpeilla.

Kesällä oma fyysinen terveyteni alkoi oireilla ja perustutkimusten sekä verikokeiden perusteella ei löytynyt mitään hälyttävää, vaan viittasi stressiperäisiin oireisiin. Tässä kohtaa aloin vakavasti miettiä vuoropäiväkotiin vaihtamista ja rukoilin asiaa sekä soitin päiväkotiin.
Kyselin ihmisten mielipiteitä myös facebookin kautta, mutta mielipiteitä on lähes yhtä paljon kuin on ihmisiä. Kyselin päiväkodin johtajalta toiminnasta ja muista mietityttävistä asioista. Sovimme tapaamisen ja kävin lasten kanssa tutustumassa. Pikku Karhu oli aivan innoissaan uusista paikoista ja leluista. Kuvani vuoropäiväkodista ja ylipäätään kunnallisesta päiväkodista hieman muuttui positiivisempaan suuntaan. Lapsia päiväkodissa on paljon, mutta läheskään kaikki eivät ole paikalla samaan aikaan. Hoitajia on myös paljon, koska he tekevät kolmivuorotyötä. Jokaisessa ryhmässä on omat vastuuhoitajat. Päätin laittaa hakemuksen, koska tämä helpottaisi todella paljon arkeani ja vähentäisi stressiäni. Iso Karhu pääsee "keikkalapseksi" eli silloin, kun tarvitsee iltahoitoa eskarista on kuljetus vuoropäiväkotiin. Hänen eskariryhmässään on useampi lapsi, jotka tarvitsevat vuorohoitoa. Tämä on todella kiva, koska siten siellä on tuttuja kavereita. Illaksi jäävät lapset saavat klo: 17 päivällisen ja klo: 19.30 iltapalan. Lapset voi hakea kotiin yöksi klo: 22.30 asti, mutta toki kannattaa katsoa mikä on järkevä aika hakea. Menemme huomenna vielä tutustumaan ja saamme lisää tietoa käytännön asioista. Pojat aloittavat syyskuun alusta uudessa päiväkodissa. Olen askarrellut lasten kanssa viikko-ohjelma, jotta heille hahmottuisi paremmin viikon tapahtumat.

Pikku Karhun nykyisessä päiväkodissa kaikki hoitajat ovat olleet tippa linssissä, kun ovat kuulleet hänen lähtemisestä. Poika on ollu todella pidetty ja keskeinen persoona. Itku meinasi minultakin tulla kirjoittaessani irtisanomislappua, koska olen pitänyt päiväkodista ja henkilökunnasta todella paljon. On ollut etuoikeus saada viedä lapsia päiväkotiin, jossa on kristilliset arvot. Päiväkodin johtaja toki toi hyvän pointin, että Pikku Karhu saattaa laulella osaamiaan hengellisiä lauluja uudessa päiväkodissa. Pikku Karhun ryhmän hoitaja lupasi kirjoittaa "saatekirjeen", jossa kerrotaan missä kaikessa Pikku Karhu tarvitsee erityistä tukea. Tämä helpottaa varmasti uudessa päiväkodissa aloittamista.

 Jos vuoropäiväkoti ei vaan yksinkertaisesti sovi lapsilleni, aina voi hakea takaisin päivä päiväkotiin ja miettiä muita vaihtoehtoja. Lisäksi ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja miten Jumala johdattaa asioita eteen päin. Rukoilen ja toivon tämän helpottavan ja selkeyttävän arkeamme tässä hetkessä. Silloin kun olen töissä, lapset ovat isällään tai päiväkodissa ja myös lapset tietävät tämän asian. Nyt voin kysyä paremmalla omallatunnolla isovanhempia ottamaan lapsia välillä, jotta saan omaa-aikaa tai saamme parisuhdeaikaa.
Tämä kaikki ovat suuria muutoksia, mutta ne voivat olla muutoksia parempaan, toimivampaan ja energisempään arkeen.

Tarina kiitollisuudesta

Olipa kerran tyhjä asunto, missä ei ollut enää mitään. Loppusiivousta tehdessä tuli nälkä ja päätimme tilata ruokaa. Kaukaa viisaana pyysin mukaan kertakäyttövälineet, koska tilasin Kebabin ranskalaisilla. Alkaessamme syömään, ruokailuvälineitä ei löytynyt ja ravintola meni kiinni. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin syödä ruoka sormin. Ensin tuntui todella ällöttävälle ja sotkuiselle, mutta kovin nälkäisenä tein sen.
Aloin siinä samalla miettiä tuolla pimeässä parvekkeella istuessamme, miten hyvin meillä onkaan asiat. Monissa maissa ruokaa syödään aina sormin, koska siellä ei yksinkertaisesti ole ruokailuvälineitä. Me istuimme sentään jakkaralla, mutta jotkut syövät lattialla tai maassa. Heillä ei ole juotavaksi kunnolla edes puhdasta vettä ja meillä senkun hanasta valuttaa. Sotkuisen syömisen jälkeen pystyin pestä kädet juoksevalla vedellä ja saippualla, mutta miten ne pienet tummat lapset pesevät käsiään? Jotkut valittavat kun ei ole mieluista ruokaa tarjolla, mutta toisaalla tuollaisesta annoksesta olisi syönyt jo monta nälkäistä lasta. Asiaa voisi laajentaa, vaikka kuinka pitkälle vaatteisiin, ilmastoon, terveydenhuoltoon jne...

 Moni asia on niin suhteellista, mutta yksi on varma. Meidän jokaisen tulisi kiinnittää enemmän huomiota niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja olla kiitollisia. Elämään mahtuu haasteita, mutta annammeko niiden täyttää mielemme ja puheemme? Jokaisella löytyy varmasti asioita, joista olla kiitollinen ja iloinen. Emme aina muistakkaan, miten hyvin täällä Suomessa asiat ovat verrattuna muihin maihin. Sosiaaliturva jo pelkästään pitää huolta jokaisen perustarpeiden täyttymisestä. Pienistä ilon pisaroista voi kasvaa ajan myötä suuri tulviva lähde, joka leviää ympärillekin. Ollaan täyttämässä omaa ja toistemme elämää noilla ilon pisaroilla. <3

Eskariin

Viime keskiviikko oli Ison Karhun viimeine päiväkotipäivä. Minä itkua tihrustin jo aamulla päiväkodin pihalla, kun vein lapsia hoitoon. Isäni ja miesystäväni kasasivat Isolle Karhulle koululaisten parvisängyn. Sänkyyn kuuluu irrotettavat tikkaat ja työtaso sekä kaappeja. Jaoimme huoneen kahteen osaan, joten nyt pojilla on omat puolet. Näin Iso Karhu saa kaipaamaansa omaa tilaa.
Illalla menimme tutustumaan eskariin ja torstaina se sitten alkoi. Eskari on alakoulun yhteydessä, joten sinne koulumaailmaan se pieni poika piti laskea.
Heidän ryhmässään on n. 20 lasta, joten melko iso ryhmäkoko. Tuttuja kavereita oli kaksi, jotka olivatkin ne parhaimmat päiväkodista.Ryhmässä useat lapset tarvitsevat eskarin lisäksi vuoropäivähoitoa.

 Torstaiaamuna veimme yhdessä isin kanssa Ison Karhun eskariin. Poikaa jännitti, mutta kuitenkin lähti reippaasti. Iso reppu selässä, hän lähti luokkaan muiden lasten kanssa. Jo ensimmäisenä päivänä hän oli saanut uuden kaverin ja toisena päivänä vielä lisää. Opettaja kehui, miten reipas ja ihana poika Iso Karhu on. He ihmettelivät muutenkin, miten tämän vuoden eskarit ovat nyt jo niin valmiin oloisia koulumaailmaan. Olivat opetelleet kahden kertotaulua ja saaneet ottaa itse ruokaa.
Niin se aika kuluu ja lapset kasvaa. Ihanaa miten hyvin pari ensimmäistä päivää mennyt. Nyt jäädään kuulostelemaan, miten kaikki alkaa sujumaan.

Vaikea päivä

Miesystäväni veli kuoli äkillisesti muutama viikko sitten ja se oli hänelle luonnollisesti todella kova järkytys. Minä en valitettavasti veljeä ehtinyt tavata ja ensimmäisen kerran kävin hänen asunnossaan tyhjentämässä tavaroita. Viime perjantaina oli hänen siunaustilaisuutensa, johon lähdin miesystäväni tueksi ja mukana olivat myös hänen lapsensa. En tiennyt etukäteen, miten rankka päivä olisi minulle itselleni. Enhän edes tuntenut koko ihmistä.

Matkalla juttelimme aivan muita asioita ja koitimme pitää lapsia hereillä. Siunaustilaisuuteen tuli meidän lisäksi ryhmäkodin henkilökuntaa, jossa veli oli asunut. Odottaessamme pappia viereisessä kappelihuoneessa soi virsi 517, Herra kädelläsi. Pala nousi kurkkuuni, koska tuo virsi oli ollut lempivirteni, kunnes se laulettiin siskoni hautajaisissa kahdeksan vuotta sitten.  Sen jälkeen en ole mielelläni tuota virttä laulanut.  Kanttori aloitti siunaustilaisuuden alkusoitolla, jonka jälkeen lauloimme ensimmäisenä "Päivä vain ja hetki kerrallansa...". Tuossa tilanteessa katsellessani henkilökuntaa, koin voimakkaan "flashback- tunteen" siskoni hautajaisista ja tajusin noiden samojen kappaleiden olleen siellä. Koitin nieleskellä kyyneleitä ja puristin miesystäväni kättä tukemisen merkiksi. Halusin olla hänen tukenaan tuona raskaana päivänä, enkä hajota omien kokemuksien takia. Pappi puhui kauniisti, mutta etäisesti, eikä selkeästi ollut tuntenut miestä.
Siunauksen jälkeen siirryimme muistotilaisuuteen, joka pidettiin heidän ryhmäkodin päärakennuksessa muiden asukkaiden läsnäollessa. Asukkaat ja henkilökunta kertoivat omia muistojaan miehestä, joka oli ollut suuressa roolissa ympäristössään. Oli todella ihanaa kuulla millainen ihminen hän oli ollut ja olisi ollut tutustumisen arvoinen. Lauloimme samoja lauluja kuin siunaustilaisuudessa ja lisäksi eräs asukas halusi laulaa sekä viittoa "Täällä Pohjantähden alla". Hän meinasi murtua itkuun, mutta muut auttoivat yhtymällä lauluun. Esitys oli todella liikuttava ja muutamat kyyneleet vierähtivät. Ryhmäkodin lämmin henkisyys ja asukkaat sekä veljen mahdollinen kuolinsyy toivat voimakkaasti mieleeni muistoja omasta siskostani. Olin koko päivän pysynyt nieleskelemään suurimmat kyyneleet ja olemaan miesystäväni tukena. Viimeisenä lauluna oli vuorossa "Maan korvessa kulkevi", jolloin totesin etten vain pysty kuuntelemaan tätä. Laulu on monille tuttu lapsuudesta ja lisäksi kanttori lauloi sen siskoni hautajaisissa. Jo alkusoiton aikana purskahdin itkuun, ennenkuin edes pääsin ulos. Pihalla purskahdin totaaliseen itkuun, sillä kaikki muistot ja tuntemukset tulvivat mieleeni. Eräs talon asukkaista tuli halaamaan ja lohduttamaan minua, vaikkei tiennyt itkuni todellista syytä. Se oli kuitenkin aika hellyyttävää ja auttoi minua kokoamaan itseäni. Palasin takaisin sisälle ja pyysin miesystävältäni anteeksi (vaikkei ehkä olisi tarvinnut). Oli todella mukava jutella kahvipöydässä asukkaiden ja henkilökunnan kanssa sekä kuulla edesmenneestä miehestä. Henkilökunta olivat todella iloisia, että miesystävälläni on minut tukenaan. Valotin heille todella lyhyesti omaa taustaani ja sen antavan ymmärrystä tilanteeseen.

https://www.youtube.com/watch?v=3-J3GOoXNzs

Päivä oli erityisen rankka miesystävälleni ja ryhmäkodin porukalle. Kuitenkin yllättäin se oli rankka myös minulle, koska omat muistoni ja tunteeni nousivat pintaan. Lisäksi tuntui todella pahalle miesystäväni puolesta, että hän on joutunut kokemaan samaa kuin minä. En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan oman sisaruksen menettämistä. Tuo päivä kaikessa vaikeudessaan kuitenkin lähensi meitä miesystäväni kanssa. Meidän välillä ei tapahtunut mitään mullistavaa, mutta tunnetasolla kuitenkin tapahtui jotakin. Vahvistakoon tämäkin ikävä asia meidän suhdettamme. <3

Iso Karhu muutoksien virrassa

Iso Karhu on fiksu, herkkä ja muista välittävä lapsi. Hän huomaa asioita, joita aikuiset eivät aina ymmärrä hänen huomaavan. Hän on pieni sankari, joka haluaisi suojella äitiä ja pikkuveljeä.

Ison Karhun on ollut vaikea hyväksyä uusi miesystäväni. Aluksi hän ei kestänyt yhtään meidän halaamista, vaan tuli väliin ja kielsi tekemästä niin. Hänen mielestään äiti ja isi kuuluvat yhteen. Hän ei ole antanut miesystäväni koskea häneenkään. Olemme puhuneet aiheesta pojan ja mieheni kanssa, mutta kuitenkin antaneet tilaa ja aikaa. Toisaalta kuitenkin poika selkeästi ihailee miehen  taitoja ja kertoo niistä muille. Olen yrittänyt antaa heidän tehdä joitain "miesten juttuja" kahdestaan, jotta voisivat lähentyä. Ihan viime aikoina Iso Karhu on illalla suostunut antamaan miesystävälleni iltahalin. Hän on myös alkanut kysellä kuuluvatko mies ja pojat meidän perheeseen.
Iso Karhu on ystävystynyt miehen nuoremman pojan kanssa ja heillä riittää touhua.

Isolle Karhulle on  ollut kova paikka myös isin pitkä sairaalareissu ja iltaisin on ollu vaikeuksia nukahtaa. Hän ei kuitenkaan osaa kertoa tuntemuksistaan, vaan ne ovat purkautuneet agressiivisuutena minua kohtaan. Tuntuu pahalle kun pienen pojan sisälle on kerääntynt pahaa oloa. Hän selvästi miettii monia asioita, eikä kuitenkaan ymmärrä niitä täysin. Kaikkia asioita viisi vuotiaan ei edes tarvitsisi miettiä. Nyt kuitenkin näyttäisi, että hän saa apua ja etsitään lisää keinoja pahan olon purkamiseen. Lisäksi jälleen säännöllisiksi muuttuneet tapaamiset isin kanssa varmasti auttavat asiaan.

 Kesällä Iso Karhu on käynyt pelaamassa jalkapalloa ja joukkue sai ensimmäiset omat pelipaidat. Pelaaminen on hänelle mieluinen harrastus ja poika on motorisesti lahjakas. Hän on kasvanut paljon kesän aikana ja piti ostaa jo uudet nappulakengät sekä vaatteita.

Aika kuluu nopeasti ja vuodet vierivät. Iso Karhu aloittaa alkavalla viikolla eskarin, joka on tulevan koulun yhteydessä. Olemme ostaneet repun ja muita tarvikkeita, joista poika on innoissaan. Äitinä on vaikempi osa ja itku meinaa tulla nyt jo. Poika on oppinut todella hyvin kaikki kirjaimet ja osaa kirjoittaa muutamia nimiä sekä kirjain kerrallaan lueteltuna sanoja. Uskon hänen oppivan melko nopeasti kirjoittamaan ja lukemaan, koska kiinnostusta ja valmiuksia löytyy jo todella paljon. Eskarin aloitus jännittää häntä, mutta onneksi siellä on tuttuja kavereita päiväkodista.

Jäämme odottamaan ja seuraamaan, miten elämä tulee muuttumaan. Rakastan tätä lasta todella paljo ja toivon hänelle onnellista elämää. <3

Onko meillä vauva?

Kesä on vierähtänyt nopeasti ja paljon ehtinyt tapahtua. Ajattelin kertoa teille lasten kuulumisia; aloitan Pikku Karhusta, joka ei ole enää niin pieni.
Hän on sosiaalinen ja avoin lapsi. Poika on ottanut alusta asti miesystäväni hyvin ja haluaa hänen auttavan kaikissa jutuissa silloin, kun on paikalla. Puhuessamme puhelimessa, Pikku Karhukin haluaa kertoa hänelle omia asioitaan. Tämä on aika hellyyttävää.

Pikku Karhu täytti kesäkuussa kolme vuotta. Ostimme hänelle synttärilahjaksi ensimmäisen oman polkupyörän, koska potkupyöräänsä raasu pelkää. Polkeminen tuottaa vielä haastetta, mutta ohjata hän jo osaa. Polkeminen ja ohjaaminen yhtä aikaa vaatii vielä paljon harjoittelua. Tehdään pyörästä tutumpi ja samalla pikkuhiljaa tekniikka harjaantuu.

Kolme vuotta täytettyään hänestä tuli omien sanojen mukaan iso poika. Tämä on kyllä pitänyt paikkaansa. Hän on oppinut paljon asioita ja kasvanut. Kun Iso Karhu menee eskariin, Pikku Karhu siirtyy isompien ryhmään ja se on tärkeä juttu hänelle.Päiväkodissa kertoivat opettelevansa pukemista ja riisumista. Se kuulemma sujui Pikku Karhulta hyvin ja minäkin havahduin vauvani olevan jo kolme. Kotona hän yritti ensin ettei osaisi. Pukeminen sujui kuitenkin hyvin, kun viitsi yrittää ja kokoajan se on kehittynyt.
Pojan sanavarasto on laajentunut huimasti ja laulua sekä juttua tulee ihan kokoajan.
Kesän aikana Pikku Karhu alkoi yhtäkkiä ymmärtämään potalla käymisen ja oppikin pian päiväkuivaksi. Viimeisen viikon sisällä yötkin ovat sujuneet kuivin kalsarein. Kakka tuli pitkään järestään joka kerta kalsareihin, mutta tällä viikolla sekin alkanut tulla pottaan. Voi sitä onnea ja riemua, joka täytyy kertoa kaikille. Olen itsekin iloinen, koska keväällä näytti ettei hän opi pois vaipoista vielä pitkään aikaan. Kylässä ollessamme hän on toisinaan niin innoissaan, ettei muista ja malta mennä potalle. Mutta sellaista sattuu...'

Kävimme viime viikolla neuvolassa ja ilmaisin pienen huoleni pojan vilkkaudesta sekä keskittymisvaikeuksista. Terveydenhoitajan mielestä hän on sen verran pieni poika ja innokas sekä tiedon haluinen, että voi johtua siitä ja iän myötä helpottaa.
Pikku Karhu sai hyvää palautetta mm. :
"Suloinen ja touhukas poika. Puhe edistynyt. Puhuu pitkiä lauseita. Äännevirheitä vielä -> kielijumppaa. Nukkuu hyvin. Kyselee paljon. :) 
Pituus 94,6cm Paino 15,2kg. " 

Niin ne lapset kasvavat ja saan huomata, miten paljon he oppivat kokoajan uusia asioita. Tähän todellisuuteen olen alkanut taas heräämään. Sylin ja huomion saamisen tarve ei kuitenkaan ole vähentynyt, joten vielä pääsee "nunnuttelemaan".