Voimaton

Pitkään ollut taas hiljaista täällä. Minulla ei ole ollut aikaa eikä energiaa paneutua kirjoittamiseen. Viime postauksessa kerroin uupumuksestani. Sairaslomalleni tuli lopulta pituutta 17 päivää ja sen päälle neljä päivää talvilomaa.
Jäätyäni sairaslomalle, jaksamiseni romahti kunnolla lisää. Tietynlainen "arkipingotus" jäi pois, joten oli tilaa romahtaa. En olisi halunnut sitä, mutta lääkärin sanoja lainatakseni "joskus tulee seinä vastaan". Kotityöt jäivät seisomaan ja tästä koin huonoa omaatuntoa.  Sairaslomani aikana sain puhelun, että isoäitini on joutunut sairaalaan keuhkokuumeen takia (kirjoitan tästä oman postauksen, koska se viikko oli tärkeä osa kaikkea). Omat fyysiset oireeni paheniva; päivittäisen väsymyksen ja huimauksen lisäksi minulla tuli rintatuntemuksia. Lääkäri sanoi näiden kaikkien johtuvan stressi- ja uupumustilasta. Sain ajan työpsykologille, jonka kanssa käymme läpi jaksamistani edistäviä keinoja.
Yritin ulkoilla ja käydä salilla sekä muuta mielekästä.Näimme miesystäväni kanssa mahdollisimman paljon ja saimme laitettua tulevaa kotiamme. Nämä toivat harmauden keskelle ilon sirpaleita.

Lapset olivat päivähoidossa, joka oli todella hyvä asia. Illalle riitti ihan tarpeeksi taistelua heidän kanssaan. Pojille ei kerrottu sairaslomastani, etteivät huolestu turhaan.  Iso Karhu aisti väsymykseni ja takertui minuun. Hän pelkäsi, että minulle tapahtuu jotain pahaa. Yritin selittää, ettei äidille tapahdu mitään pahaa, eikä äiti ole lähdössä minnekkään. Miesystäväni vietti talvilomansa meidän kanssamme, jolloin hän auttoi kotitöissä sekä lasten kanssa. Tuntui aivan luksukselle, että meitä oli kaksi aikuista arjessa jakamassa vastuuta. Lapseni ovat ihania, mutta oikeasti vaativia ja haastavia. Minun pitäisi olla heille vähintään kolme aikuista, joka on aivan mahdoton tilanne. Sairaslomani aikana päiväkodista ilmaistiin huoli jaksamisestani ja sain lopulta perhetyön kautta kotipalveluseteleitä kymmenen tunnin edestä. Saan kotiin työntekijän auttamaan, missä tarvitsen. Miesystäväni läsnäolo arjessamme auttoi minua voimaantumaan ja nukuin hänen kanssaan paremmin (eikä lapset tule silloin viereeni). Koska itsellä oli paha olla ja huolta, en ollut läheskään aina niin ihana tyttöystävä ja äiti. Pyysin kuitenkin anteeksi ja kiitin miesystävääni olemassa olostaan. Puhuminen ja oman käytöksen selittäminen oli iso avain monissa tilanteissa. Lapsilta pyysin anteeksi käytöstäni ja kerroin kuinka ihania sekä rakkaita he ovat. Äitinäkään en ole superihminen, vaikka kuinka haluaisin. Lapset oppivat näin, että vanhemmatkin tekevät elämässä virheitä ja silloin tulee pyytää anteeksi.

Viime perjantaina palasin töihin kolmen viikon jälkeen. Monet asukkaat tulivat halaamaan minua ja kertomaan kuinka ikävä heillä on ollut. Se tuntui todella hyvälle ja tärkeälle kuulla. Paluu arkeen oli onneksi kevyt, sillä yhden työvuoron jälkeen minulla oli luvassa kolme vapaata. Väsymysoireet pulpahtelivat pintaan työvuoron aikana, mutta varmasti luonnollista pitkän tauon jälkeen. Aika näyttää miten jaksamiseni arjessa on palautunut (vai onko).