Niin haurasta

Päässä myllertää monet ajatukset:
mm.
- haasteet lasten kanssa ja unettomuus
- henkisesti kuormittava vuorotyö, jossa omat haasteensa tällä hetkellä
- tulevat tentit työn puolesta
- epävarmuus lasten isän tilanteista ja lapsista huolehtimisesta
- tuleva muutto ja siihen liittyvät asiat
- tulevan kotimme valmiiksi saaminen
- ylimääräisten tavaroiden myymisprojekti
- tulevat häät ja niiden valmsitelut
- halu muuttaa omaa kroppaa
- kouluun hakeminen ja pääseminen

Osa näistä asioista on iloisia ja odotan niitä kovasti. Kuitenkin isot muutokset ovat olleet minulle aina henkinen haaste. En tiedä mistä se johtuu, mutta näin on. Tässä on paljon asioita ja arki on ajoittain todella hektistä lasten kanssa sekä vähäiset yöunet syövät kyllä energiaa. Olen pitkään taistellut jaksamisen kanssa ja pyöritellyt asioita päässäni, mutta päättänyt mennä sisulla eteenpäin. Minä olen vahva ja minun täytyy jaksaa. Minä en ole luovuttaja ja lapset tarvitsevat minua. Minulla ei ole varaa romahtaa, mitä lapsille sitten tapahtuisi? Jos romahdan, mieheni ei enää jaksa olla minun kanssani. Miksi minun pitää olla aina se, kuka jaksaa? Miksi minun väsymykselleni sanotaan vain, että "kurjaa mutta koita jaksaa"? Jos lasten isä ei jaksa hoitaa lapsia, minun pitää jaksaa. Entä jos minä en jaksakkaan? Joskus tekisi mieli juosta yksin metsään huutamaan ja itkemään. Näitä olen väsyneenä pyöritellyt mielessäni ja itkenyt sisälläni.

Taistelustani huolimatta voimani ovat pikku hiljaa hiipuneet ja sen alkoivat ympärilläni olevat ihmiset huomaamaan. Mieheni puhui jo ennen joulua, että kannttaisiko minun hakea sairaslomaa. Parin viikon aikana minulle tuli useampi ihminen sanomaan, että ovat huolissaan jaksamisestani. Sivuutin usein asian sanomalla, että eteenpäin mennään. Olen kiitollinen miesystävästäni, koska ilman häntä voimani olisivat kadonneet aikoja sitten. En tiedä miten olisin selvinnyt monista haasteista ilman häntä. Olen kiitollinen myös Jumalalle, että Hän on antanut minulle tällaisen ihmisen rinnalleni. Koitin monet kerrat peittää väsymykseni miesystävältänikin, koska pelkäsin hänen jättävän minut ellen ole vahva. Pelko kuulostaa typerälle, mutta juontaa juurensa menneisyyteni haavoista. Ajoittain kuitenkin purskahdin itkuun hänen sylissään siitä, kuinka avuton ja väsynyt olen erilaisten tilanteiden edessä. Nopeasti taas keräsin itseni ja olin taas vahva äiti sekä nainen.

Meillä tuli poikkeuksellisesti kahden viikon tauko näkemisessä ja sinä aikana jaksamiseni vain notkahti alaspäin. Aloin raottamaan sisäistä arkkuani jaksamisestani. Viikko sitten erään kärjistyneen tilanteen myötä purskahdin valtavan ahdistuneeseen itkuun ja kerroin miesystävälleni totuuden kaikesta. Kerroin uudelleen pelostani tulla hylätyksi. Mieheni oli aluksi hieman hämmentynyt ja hänen tarvitsi sisäistää asioita. Häntä alkoi pelottaa romahtamiseni ja mitä siitä seuraisi. Hän kuitenkin haluaa auttaa poistamaan turhat stressitekijät ja auttaa tarvittavissa asioissa sekä koittaa olla tukenani. Hän ei halua jättää minua, vaan rakastaa minua. Tämä hämmensi minua ja rakkauden tunteeni häntä kohtaan kasvoivat lisää.

Töiden tekeminen alkoi jo tuntua raskaalta ja työpäivät pitkiltä. Muutamana päivänä minua huimasi ja välillä piti hetki ottaa tukea. Suostuin viimein hakeutumaan lääkäriin. Tämä kävi luonteeni päälle kovasti, mutta päätin nöyrtyä. Ajattelin lastenkin parasta siinä, etten pääsisi romahtamaan täysin. Pelkäsin ettei lääkäri ottaisi minua tosissaan, vaan sanoisi samaa kuin useat ammatti-ihmiset "kurjaa, mutta koita jaksaa vaan". Aivan näin ei kuitenkaan käynyt. Hän määräsi minulle viisi käyntiä työpsykologille, joka katsoo tarvitsenko lisää keskustelutukea. Unilääkkeitä en halunnut, mutta luonnollisen melatoniinin koin hyväksi nukahtamisavuksi. Hän sanoi työssä käymisen olevan yleensä voimavara, mutta tässä tapauksessa varmaan sairasloma tarpeen. Sain siis kymmenen päivää sairaslomaa ja tarvittaessa voin mennä uudestaan hänen vastaanotolleen. Sain kaksoisdiagnoosin. Minulla ei ole vielä toiveikas olo, mutta toisaalta silti helpottunut. Nyt minun ei tarvitse ainakaan töissä jaksaa. Lasten ollessa päivähoidossa tai isällään, saan aikaa levätä ja tehdä mielekkäitä asioita. Ihminen ei ole mikään robotti, enkä minä näköjään jaksa loputtomiin suuria taakkoja.
Joku joskus sanoi, että olen herkkää kuin syysjää. Taidan olla herkkää, mutta vahvaa kuin timantti tai lasi. Edelleen minulla on pieni pelko hylätyksi tulemisesta, mutta toivon sen haihtuvan saadessani rakkautta. Ehkä tämä vahvistaa suhdettamme ja minulle mieheni halusta huolehtia minusta sekä lisää luottamusta parisuhteemme kestävyyteen.

 Joskus täytyy pysähtyä ja vetää henkeä, jotta jaksaa taas hengittää ja jatkaa matkaa..