Vuorohoito

Vuorotyö tuo haasteita yksin arkea pyörittävälle, mutta onneksi siihen jonkinlaista helpotusta tuo vuoropäiväkoti. Minä olen lasten onneksi säästynyt yövuoroilta ja olen siitä esimiehelleni todella kiitollinen. Jos minulla on iltavuoro ja seuraavana päivänä aamuvuoro, lapset ovat olleet päiväkodissa yötä. Mielestäni ei ole mitään järkeä hakea heitä illalla ja viedä aamulla takaisin, koska meillä ei ole autoa ja lasten yöunet jäisivät aivan liian lyhyiksi.
Olen vaihtanut vuorojani niin, ettei poikien tarvitse olla kuin yksi yö kerrallaan päiväkodissa. Olen muutenkin koittanut järjestää hoitovuorot olosuhteet huomioiden mahdollisimman "lapsiystävällisiksi". Toisinaan viikolle tulee kaksi "yökylää", mutta ei kuitenkaan ihan peräkkäin ja yleensä seuraava viikko on sitten helpompi. Meidän elämän aikataulujen järjestely on aikamoinen paletti, koska lisäksi siihen kuuluu monen muunkin ihmisen aikataulut.

Pikku Karhu on alusti asti sopeutunut hyvin iltavuoroihin ja "yökylään". Hänelle on vain tärkeeä tietää, mihin vuoroon on menossa ja tuleeko isoveli päiväkotiin. "Yökylän" jälkeisenä päivänä hän ensin hieman osoittaa mieltään, mutta se ei kestä kovin kauan.
Isolla Karhulla meni aluksi eskarin lisäksi päiväkodissa todella hyvin ja joka kerta hän löysi uusia kavereita. Hänellekin on tärkeää tietää etukäteen, mitkä päivät ovat päiväkotia ja mitkä eskaria. Tänä keväänä iltavuorot ja etenkin "yökylät" ovat muuttuneet todella vastenmielisiksi. Kun "yökylä" on tulossa, hän alkaa jo vähintään kaksi päivää ennen itkemään ja suremaan tuota. Hän pelkää ettei ole kavereita ja äitiä tulee kova ikävä. Sanoo itse pelkojen johtuvan, koska on joskus jäänyt junan vessaan jumiin ja joutunut omasta mielestään odottamaan liian kauan autossa. Me aikuiset kuitenkin epäilemme pelkojen johtuvan elämän suurista muutoksista ja kuormituksista. Hoitajien mukaan vuorot menevät kuitenkin yleensä hyvin. Iltaisin saattaa nukkumaan käydessä olla vähän äitiä ikävä, mutta muuten ollut reipas poika. Toisaalta voi olla, ettei Iso Karhu kerro hoitajille omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Olen koittanut rohkaista häntä kertomaan, vaikka se tuntuisi turhalta. Aikuiset voivat lohduttaa. "Yökylän" jälkeinen päivä menee yleensä hyvin ja pyrin halaamaan poikia mahdollisimman paljon. Olen myös koittanut lohduttaa Isoa Karhua sillä, ettei äiti enää kauaa tee tällaista työtä.

Sydäntäni raastaa nähdä Ison Karhun synkkyys ennen "yökylään" menoa. Toisinaan poika alkaa itkeä, kun puhumme asiasta. Minua meinaa itseänikin alkaa itkettämään, mutta yritän pitää itseni koossa. Koen huonoa omaa tuntoa joka kerta, kun halaan kyyneleet silmissä jäävää poikaa ja lähden töihin. Työvuoroni alkaa niinä kertoina synkällä mielellä, enkä haluaisi olla siellä. Koitan lohduttaa myös itseäni sillä, ettei lasten tarvitse olla enää kuin reilu kuukausi vuorohoidossa. Koitamme jaksaa vielä viimeisen kuukauden ja sitten tämä todella epäsäännöllinen elämä toivottavasti helpottaa.

Onko sinulla kokemusta vuorotyöstä lapsiperheessä? Miten arki sujuu?