Jokainen ihminen mokaa elämässään ja vielä monta kertaa. Toiset mokaamiset ovat näkyvämpiä kuin toiset. Itse ainakin mokailen jollain tavalla joka päivä; sanoin, teoin tai ajatuksin. Jo ensimmäinen ihminen tässä maailmassa mokasi ja joutui kantamaan siitä seuraukset.
Miten ihmiset toimivat, kun joku mokaa?
Usein mokaajaa osoitetaan sormella syytellen ja kuiskitaan selän takana. Pahimmassa tapauksessa hänet jätetään yksin tekemänsä virheen vuoksi. Tietyillä teoilla on tietenkin seurauksensa ja niistä on kannettava vastuu, mutta se ei tarkoita että ihminen tulee hylätä. Jokainen meistä kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Ne jotka ovat rikkoneet ja joita vastaan on rikottu, kaipaavat yleensä eniten rakkautta. Jokainen meistä on jollakin elämän osa-alueella rikkinäinen ja vajavainen. Harva ihmisistä on oikeasti sisimmässään pahoja. Jokaisella meillä on omat heikkoutemme, mutta myönnämmekö sitä? Ihminen joka mokaa tai rikkoo toista vastaan saattaa toimii omasta rikkinäisyydestään käsin. Mietitäänkö me koskaan syytä ihmisten toiminnalle, vai mietimmekö vain sitä tekoa jonka hän on tehnyt? Haluammeko auttaa häntä vai hylätä hänet? Ihmisten on helppo puhua ja syyttää, kun joku toinen on mokannut.
Entä sitten kun se olemmekin me itse?
Toisten ihmisten lisäksi pahimpia syyttäjiä ja arvostelijoita olemme me itse. Minä ainakin tunnustan tekeväni tätä joskus liikaakin ja välillä tunnen, etten edes ansaitse Jumalan tai muiden ihmisten rakkautta. Tuntuu etten voi kelvata uskovaiseksi tai jonkun tyttöystäväksi. Tottakai on hyvä miettiä omia tekoja, mutta niihin ei kannata jäädä liikaa "vellomaan". Annammeko itsemme vajota itsesyytösten kuoppaan, vai jatkammeko asioiden selvittämisen jälkeen eteenpäin? Joskus joidenkin itsesyytökset ovat niin kovia, ettei pysty elämään niiden kanssa. Silloin ihminen tarvitsee muiden rakkautta ja tukea, jotta voi päästä eteenpäin. Osataanko me etsiä sitä rakkautta oikeasta paikasta? Jos omista tuntemuksista ja ajatuksista ei puhu kenellekkään, saattaa päätyä epätoivoiseen ratkaisuun. Kenellä se on mikäkin; runsas alkoholin käyttö, huumeet, mielenterveyden hajoaminen tai jopa itsemurha. Itsesyytökset ja muiden ihmisten syytökset yhdessä voivat olla todella tuhoisia.
Jumala ei onneksi ole samanlainen kuin me ihmiset.
Hän ei käännä selkäänsä ja hylkää, kun mokaamme. Uskossa ei ole kyse tekojemme pyhyydestä, vaan Jumalan käsittämättömän suuresta rakkaudesta meitä kohtaan. Hän ei rankaise meitä mokailuistamme ja pahoista teoistamme, koska Jeesus on jo kärsinyt niistä puolestamme. Jokainen meistä saa uskoa tämän todeksi omalla kohdallaan. Hänelle me kaikki olemme samalla viivalla suorituksistamme ja pärjäämisestämme riippumatta. Hän on armollinen ja siihen ei vaikuta miten mahtavia tyyppejä olemme tai emme ole. Jotkut asiat voivat olla sellaisia, että mokaamme niissä useita kertoja ja on vaikeaa päästä niistä tavoista eroon. Jumala tulee surulliseksi itkee joka kerta, kun rikomme itseämme, muita ihmisiä tai Häntä vastaan. Jumala on kuitenkin kärsivällinen meidän vajavaisten ihmisten kanssa ja haluaa rakkaudellaan opettaa meitä, ettemme mokaisi samoissa asioissa uudestaan. Rakkaudellinen kasvatus voi tehdä välillä kovinkin kipeää ja tuntua kuin hajoaisi palasiksi. Jossain vaiheessa saamme toivottavasti huomata päässeemme eteenpäin. Se ei ole automaatio, vaan prosessi joka vaatii meiltä itseltämmekin tahtoa ja ponnistelua. Haluammeko oppia virheistämme vai antautua niille? Jumala ei tee mitään "taikatemppuja" eikä mitään väkisin. Hän voi kääntää mokailumme voitoksi, jos annamme luvan siihen. Voimme kasvaa niiden kautta ja olla tukemassa myöhemmin muita samassa tilanteessa olevia. Yksi asia on varma; Jumala ei koskaan osoita meitä syyttävällä sormella tai hylkää, vaan on aina meidän vierellämme ja tarvittaessa kantaa meitä. Annammeko Hänen olla siinä, vai käskemmekö Häntä menemään pois?
Jumalan käsissä meistä ihmisistä harmaalle näyttävästikin kivistä voi hiotua loistavia timantteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. Arvostan sitä. :)