Romahdus

Blogin puolella on ollut melko hiljaista viime aikoina ja syynä siihen ovat nämä kaikille haasteita tuovat poikkeusolot ja ajan sekä energian puute. Väsymykseni alkoi jo viime kesänä, enkä ole saanut kunnolla voimavaroja kasaan. Yleensä valon lisääntyminen ja kesää kohti meneminen ovat auttaneet, mutta tällä kertaa ne eivät ole auttaneet. Koronatilanteen poikkeusolot toivat uudenlaisia haasteita ja vaatii uudenlaista jaksamista. Olen viime viikkoina myös nukkunut huonommin. Joudun kokoajan karsimaan omia tavoitteitani ja muuttamaan toimintatapojani sekä alkaa miettimään myös itseäni. Tämä ei ole todellakaan helppoa, koska ovat luonteeni vastaista toimintaa. Perheenkään ei ole ollut helppoa sopeutua muutoksiin ja poikkeusoloihin. Olemme myös ottaneet vastaan tukea perheemme tilanteeseen.

IsoKarhu ja PikkuKarhu eivät nähneet isäänsä kuukauteen, mutta koronatilanteen jatkuessa he lähtivät lauantaina viikoksi isälleen. Kuljetukset tapahtuvat suoraan paikkakunnalta toiselle ja muitakin suosituksia pyritään noudattamaan. Tieto lasten lähtemisestä auttoi minua jaksamaan haastavan viime viikon; minulla oli kolmena päivänä täydet luentopäivät, kotikoulua IsoKarhulle, PikkuKarhulle toimintaterapiaa ja kotipäiväkotia. Olin ajatellut tämän viikon urakoida kevään koulutehtävät ja samalla tehdä itselleni voimaannuttavia juttuja sekä viettää mieheni kanssa tiukoille joutunutta parisuhdeaikaa.

Toisten lasten äiti pyysi, että pojat voisivat  olla meillä sunnuntaista maanantaihin. He veivät vauvaansa magneettikuvauksiin toiselle paikkakunnalle. Sanoin voivani tietenkin joustaa maanantain, koska kyseessä oli vain yksi päivä. Maanantaina selviski että tutkimuksista palautumisen ajankohta oliki vaa heidän oma arvio, eivätkä he tiedä milloin pääsevät kotiin. Uusi arvio oli, että kotiutuvat keskiviikkona. Kyse ei sinänsä ole kuin kahdesta lisäpäivästä, mutta pojat olivat tulossa jo perjantaina takaisin ja toiset lapset lauantaina. Mieheni on päivät töissä, joten olen pitänyt PikkuNallelle ja IsoNallelle kotikoulua. Ennen kotikoulun alkamista olen koittanut saada tehtyä omia koulutöitäni. Näille erityislapsille kotikoulun pitäminen vaatii todella paljon kärsivällisyyttä ja jatkuvaa läsnäoloa. Maanantai-iltana lähdin muutamaksi tunniksi vetämään happea, että jaksaisin tulevan viikon.  IsoKarhulta oli jäänyt äidinkielen- ja matikankirjat kotiin, joten sain kuulla siitä sekä postitin ne heille. Se oli sinänsä pieni asia, mutta viimeinen niitti minun jaksamiselleni. Itkin koko eilisen päivän, enkä pystynyt syödä. Silmäni olivat turvonneet, eivätkä meinanneet siksi pysyä auki. Lisäksi koin ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Soitin miehelleni itkien, etten vain enää jaksa. Hän tuli käymään kotona ja soitti meidän perhetyöntekijälle, joka alkoi selvitellä meille apuja kotiin. Lapsilla ei ollut mitään hätää kanssani, mutta olin aivan loppu. Minusta tuntui vaikealle ajatus ns. akuutin avun soittamisesta. Hävetti, että voimavarani loppuivat ja tunsin itseni todella heikoksi sekä huonoksi ihmiseksi. Mieheni lähti takaisin töihin, mutta tuli hieman normaalia aiemmin kotiin. Sain aamupäivällä pidettyä lapsille kotikoulua, mutta iltapäivällä en kyennyt oikein muuhun kuin itkemiseeen. Soitin lasteni isälle ja selitin tilanteen sekä pyysin, että lapset voivat olla pari lisäpäivää. Tämäkään ei ollut minulle helppo pyyntö, mutta minun oli myönnettävä oma vointini. Saimme neuvoteltua hänen kanssaan, että haen lapset vasta tiistaina. Lähdin illaksi tekemään kouluun liittyviä juttuja ja ulkoilemaan. Olo oli hieman parempi, mutta kotiin päästessä purskahdin taas itkuun. Pienikin riita tuntui maailman lopulta.

Sain onneksi nukuttua, mutta aamulla nouseminen oli vaikeaa. Ennen kotikoulun aloittamista tein omia koulujuttuja ja aamupäivällä PikkuNallen kanssa hänen koulutehtäviään. Perhetyöntekijä tuli ulkoilemaan lasten kanssa hetkeksi, että saan tehtyä koulutehtäviä tai muita omia juttuja. En tiedä milloin pojat menevät takaisin äidille, mutta jos kaikki hyvin menee niin tänä iltana. En myöskään tiedä oliko kyseessä hetkellinen yhden päivän romahtaminen tässä matalaliidossa, mutta säikäytin sillä itseäni sekä ympärilläni olevia ihmisiä. Perheen ulkopuolella oleville tilanne ei tullut yllätyksenä, mutta kauempaa näkee joskus paremmin kuin läheltä. En tiedä muuttuuko perheemme toiminnassa mikään, mutta tämä oli varmaan yksi hälytys lisää. Nyt on aika yrittää kuunnella omaa mieltä ja kehoa, vaikka se tuntuisi itsekkäältä muiden mielestä.

Miten sinä jaksat ja pidät huolta omasta jaksamisestasi?