Viimeisen viikon aikana on tapahtunut isoja asioita ja koettu suuria tunteita. En ole koskaan ollut näin pitkää aikaa erossa molemmista lapsista. Heidän piti olla poissa vain viikko, mutta erinäisten asioiden myötä se venyi melkein kahdeksi viikoksi. Ikävä on kasvanut aivan valtavaksi, mutta samalla hieman jännittää heidän takaisin tulonsa. Viime viikon tiistaina kokemani jonkinlaisen romahtamisen jälkeen olen itkenyt ja saanut ahdistuskohtauksia joka päivä (viimeistä kolmea päivää lukuunottamatta) sekä joinain öinä nukkunut huonosti. Oloani ei myöskään helpottanut lasteni isän kommentit siitä, etteivät lapset ole ikävöineet minua yhtään ja nauttivat valtavasti siellä olostaan. Hän myös ehdotti, että lapset muuttaisivat koronatilanteen ajaksi hänen luokseen ja meillä olisivat vain joka toinen viikonloppu. Tietysti olen iloinen ja ymmärrän, että lapset nauttivat olostaan isänsä kanssa. Järjellä myös tiedän lapsilla olevan ikävä minua, koska olenhan heidän äitinsä ja tämä on pitkä aika olla erossa minusta. Heikoilla ollessa itsensä tarpeettomaksi kokeminen kuitenkin raastoi ja herätti monenlaisia kysymyksiä sekä ajatuksia. En osannut nauttia lapsivapaasta täysillä, koska ikävä, epävarmuus ja pelko kaiversivat mieltä. Minun piti tällä välillä tehdä kevään koulutehtävät ja yritin joka päivä tehdä niitä, mutta voimavarat eivät riittäneet kuin pieneen etenemiseen.
Lasten isän kanssa käydyissä keskusteluissa pääsimme lopulta kompromissiin poikkeusajasta ja kesästä. Toukokuun alusta elokuun loppuun lapset tulevat olemaan isänsä luona kaksi viikkoa kerrallaan ja meillä viikon. Tämä oli minulle iso ja vaikea päätös sekä jouduin laskemaan irti joistakin omista periaatteistani. Päätöstä puolsi kuitenkin ison kuvan katsominen pidemmälle ja järjestelyn väliaikaisuus. Tämä mahdollistaa minulle rauhassa opiskelun ja omien voimavarojen keräämistä sekä parisuhteeseen keskittymistä. Minua kehoitettiin tekemään lista asioista, jotka tuovat minulle iloa ja nautintoa sekä toteuttamaan joka päivä vähintään yksi näistä asioista. Lapset saavat nähdä enemmän isäänsä ja sukulaisia, sillä se on jäänyt muuttomme jälkeen vähäisemmäksi pitkän välimatkan vuoksi. Ehtona järjestelylle oli se, että lapset sopeutuvat tähän ja heidän terapiat sekä koulu tulevat hoidettua. Olen tottunut pitämään kaikki langat käsissäni ja hoitamaan lasten asiat terapioista rytmitettyyn kouluarkeen. Tiedän heidän arkensa olevan isän luona melko erilaista, mutta minun ei tule eikä tarvitse puuttua siihen. Minun tulee luottaa heidän pärjäämiseen erilaisessakin arjessa ja ilman minun kontrollointia sekä keskittyä omaan voimaantumiseen ja parisuhteeseen. Tiedän lasten olevan heidän isälleen kaikki kaikessa, kuten minullekkin ja hänellä olevan tukiverkkoa lasten hoitamisessa. He pärjäävät varmasti ja ehkä minäkin totun välillä olemaan ilman lapsia. Onneksi voimme soitella ja tehdä kivojakin juttuja, kun he tulevat meille. Toisaalta koen epäonnistuneeni, koska en jaksakkaan ja joudun myöntämään sen. Pelottavaa on kun tilanne ei ole enää omassa hallinnassani. Pelkään myös lasten nauttivan enemmän elämästään isän ja hänen tyttöystävänsä luona, eivätkä kaipaa enää äitiä. Tämä tuskin tulee tapahtumaan, mutta olen sitä kuitenkin miettinyt. Monia suuria tunteita ja pelkoja liittyy tähän hetkeen, mutta haluan luottaa kaiken olevan Jumalan rakastavissa käsissä. Huomenna haen lapset takaisin kotiin ja meillä voi olla edessä melkoinen tunteiden mylläkkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. Arvostan sitä. :)