Uusperheen hajoaminen

Sanotaan että vaihtamalla paranee, mutta totuus on se ettei itseään pysty vaihtamaan tai pakenemaan. Sanotaan että uusperhe on vaikein perhemuoto ja sen yhdistyminen vie seitsemän vuotta, mutta joskus se ei yhdisty koskaan. Kerron oman rehellisen kokemukseni uusperheestä.

Jos ihmisellä itsellään on ennestään lapsia, hänen on helpompi muodostaa kiintymyssuhde toisen lapsiin. Hänellä on kokemusta ja osaamista vanhemmuudesta ja varsinkin, jos itsellä on erityislapsia. Uskoin löytäneeni miehen, jonka kanssa haluan perheen ja jakaa loppuelämäni. Nämä olivat uskomukseni tutustuessamme. Uskoin ajan kanssa meidän perheytyvän, vaikka alku oli aikamoista kaaosta. Seurusteluaikana näin monia ongelmakohtia, mutta uskoin niiden ajan kanssa ja rakkaudella helpottavan sekä korjautuvan. Uskoin muuton yli 200 kilometrin päähän olevan uusi parempi alku. Uskoin unelmistani tulevan totta ja kirjoitin silloin siitä tännekin. Uskoin meidän saavan uuden perheen ja tavallisen sekä onnellisen arjen. Uskoin tekevän hyvää olla kauempana lasteni isästä, koska elämä hänen lähellään oli niin vaikeaa. Joku voi ajatella tässä kohtaa, että "idiootti", "Ihme kiiltokuvaa elämästä" tai jotain muuta vastaavaa. Jokainen saa ajatella, mitä haluaa. Minä tein päätöksiä niillä lähtökohdilla, joita minulla silloin oli. Uskoin tekeväni oikeita ratkaisuja, jotka olisivat kaikille pidemmän päälle parhaaksi sekä johdatettua. 

Ihmiset jotka ovat näiden neljän vuoden aikana seuranneet läheltä, tietävät millaista elämämme on ollut. Uusperheessä ei muodostu uusi ydinperhe, vaan siinä tulee mukana kaikki muutkin ihmiset. Meidän tapauksessa mukaan tuli mieheni lasten äiti ja hänen uusi miehensä sekä heille syntynyt vauva. Heidän mukana tulivat myös lasten äidin vanhemmat ja äidin uuden miehen lapset. Mieheni vanhemmat olivat kuolleet ennen tapaamistamme ja hänen veljeäänkään en ehtinyt tavata. Minun puoleltani tuli lasteni isä ja vuosi sitten hänen tyttöystävänsä. Heidän kauttaan tulivat isän vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat sekä muut sukulaiset. Minun mukana vanhempani, siskoni ja isovanhempani sekä muut sukulaiset. Kaikenlisäksi tässä kuviossa kaikki eivät tulleet toimeen keskenään ja monilla ongelmia (myös diagnooseja). Mukana tulivat monet taistelut ja toisten syyttelyt erilaisista asioista. Kahdella lapsella adhd ja kahdella add sekä muut lisädiagnoosit. Minulla ja miehelläni oli takana avioero sekä käsittelemättömiä asioita. 

Uusperheessä lasten ja vanhempien välille muodostuva kiintymyssuhde ei tule itsestään, vaan se vaatii paljon työtä. Joskus sitä ei muodostu ollenkaan. Aloitimme heti alussa asiakkuuden perhepalvelukeskuksessa ja meillä alkoi käydä jossakin kohtaa perhetyöntekijä, jotta saisimme uusperheemme toimimaan. Yritin parhaani mukaan hoitaa miehenikin lasten asioita ja huolehtia heistä parhaani mukaan sekä olla mieheni tukena vanhemmuudessa, mutta ei nämä aina helppoa ollut. Puutuin epäkohtiin, jotka eivät välttämättä kuuluneet minulle. Koin saaneeni ainakin vanhemman lapsen luottamuksen, koska hän halusi kertoa minulle kaikista asioistaan. Jos tarvitsi jotain, kääntyi puoleeni. Hän myös asumuseron aikana kysellyt mieheltäni, milloin palaamme takaisin. Uusperheessä lapset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa, vaikka niin pitäisi olla. Ristiriitatilanteessa molemmat puolustivat omia lapsiaan. Toisinaan yritin puolustaa kaikkia lapsia. Kasvatustavat tulisi olla linjassa keskenään molemmilla vanhemmilla, mutta emme läheskään aina onnistuneet vetämään yhteistä linjaa. Meillä on niin erilainen ajatusmaailma vanhemmuudesta ja kasvatuksesta. 

Uskoin voivani rakkaudellani korjata mieheni rikkinäiset kohdat ja auttaa häntä näkemään itsensä arvokkaana sekä lahjakkaana ihmisenä. Olen kuitenki ymmärtänyt, ettei toinen ihminen voi korjata ja muuttaa toista. Jokaisen on tehtävä se työ itse ja Jumala sekä muut ihmiset voivat auttaa siinä. Varmaan me saimme jollakin tavalla "tavallisen" arjen, mutta se ei todellakaan ollut tasaista. Aloin myös ymmärtämään, etten voi yrittää sivuutta millään tavalla lasten isää. Hän on lasten isä ja tulee aina olemaan. Hänellä ja lapsilla on oikeus olla mahdollisimman paljon toistensa elämässä. Minu ja puolisoni tulee hyväksyä, että hän ja hänen sairautensa tulee olemaan oleellinen osa elämääni loppuelämän. Kaikkea toimintaa ei tarvitse hyväksyä, mutta yrittää parhaansa mukaan tulla toimeen. 

Olen ylivastuullinen ihminen ja koitan huolehtia kaikista ympärilläni olevista ihmisistä enemmän kuin itsestäni. Laitan muiden tarpeet viime kädessä omieni edelle, mutta silti koen epäoikeudenmukaisuutta siitä. En auta sillä ketään, vaan sotken enemmän asioita ja saatan tulla jopa hyväksikäytetyksi. Minun tulisi osata huolehtia itsestäni ja rajoistani, jotta jaksan huolehtia muista. Yritin mielestäni parhaani meidän uusperheen toimivuuden eteen. En kommentoi mieheni osuutta, koska kirjoitan tätä omalta puoleltani. Molemmat teimme hyviä ja huonoja asioita avioliitossamme ja perheessämme. Meillä oli jo aiemmin mainitsemaani perhetyötä tukemassa lasten haasteissa ja perheytymisessä. Meillä kävi lastenhoitaja, jotta saimme parisuhdeaikaa viikottain. Lähes joka toinen viikonloppu oli lapsivapaata, vaikkakin perjantaina ja sunnuntaina matkoihin meni 4 tuntia. Kaikki neljä lasta olivat vain kahden viikon välein neljä päivää ja loppuaikoina lapset alkoivat tulla jo toimeen keskenään, vaikka ne päivät olivatkin melkoista hulinaa. Kävimme mieheni kanssa erikseen ja toisinaan yhdessä juttelemassa asioistamme ja ongelmistamme. 

Olin luvannut vaikka kuolevani mieheni puolesta ja etten koskaan lähtisi tästä suhteesta. Puolitoista vuotta sitten se oli jo lähellä, koska ajattelin ettei minulla olisi muita vaihtoehtoja. En halunnut pettää lupauksiani, enkä kokenut voivani lähteä avioliitosta, vaikka minulla oli todella paha olla. Minulle saatiin puhuttua järkeä ja sain apua sekä toivoa. Viime keväänä voimani ja itsetuntoni alkoivat olla taas pohjalla, joten jotakin oli tehtävä. Mielessäni oli ollut ajatuksia, joita vaimensin ja työnsin sivuun. Vietin oman mökkiviikonlopun, jonka aikana myönsin itselleni ja ystävälleni, etten tiedä haluanko enää tätä ja onko minusta tähän. Aloin etsiä itseäni ja samalla koitin vaientaa voimistuvan tunteen halusta päästä pois.

Rivien välistä ja ehkä suoraankin voi jo lukea sen, että meidän uusperhe hajosi. Kaksi viikkoa sitten suhteemme päättyi eroon. Se ei tapahtunut yhteisestä päätöksestä, vaan minun aloitteestani. Haluan olla tässä rehellinen, vaikka se tekee kipeää. Ei tämä ero ole minullekaan helppo, vaikka se tapahtui minun aloitteestani. Uskomukset ja unelmat murentuivat. Tilalle tuli pettymys ja syyllisyys sekä jonkinlainen pelko.  Joku voi ajatella ja sanoa, että teen päätökset hetken mielijohteesta tai luovutin liian helposti. Näin ei kuitenkaan ole ollut, vaan suhteen alussa päätin pysyä tässä loppuun asti ja olin varma tämän kestämisestä, vaikka se ei niin vaaleanpunaista ollutkaan kuin rakastuneena näytti. Paljon asioita tapahtui ja lopulta oli pakko nostaa kädet ylös sekä myöntää, ettei minusta ole tähän. Minun on ajateltava itseäni ja hyvinvointiani sekä sitä kautta lasteni hyvinvointia. Meillä molemmilla mieheni kanssa on niin paljon käsittelemättömiä asioita ja haavoja, jotka triggeroivat toisiamme (En avaa niitä asioita tähän, koska en voi mieheni puolesta kirjoittaa). Siihen päälle neljä erityislasta ja muut haastavat ihmiset. 

Mitäs nyt tapahtuu? Lapsille olen sanonut, että he tulevat olemaan aina veljiä toisilleen. He pitävät säännöllisesti yhteyttä. Olen sopinut lasten äidin kanssa, että voin pitää edelleen yhteyttä ja nähdä lasten kanssa. Meillä on vielä mieheni kanssa terapia-aika, jossa sovimme käytännönasioita ja tulevasta. En kadu tätä avioliittoa, koska siinä oli hyvääkin ja olen oppinut monia asioita sekä kasvanut ihmisenä. Koen kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun erotessa. Nyt minun on aika pysähtyä (siinä määrin kun arki sallii) ja katsoa peiliin. Minun on aika jatkaa itsetutkiskelua ja asioideni työstämistä. Minun on aika keskittyä itseeeni ja lapsiin. Tällä hetkellä koen häpeää ja pettymystä itseäni ja elämää kohtaan, koska tämä on jo toinen avioero alle 30 vuotiaana. Jokaisen on valitettavasti käytävä omat kivikkonsa. Kyyneleet puhdistavat sisintä, vaikka se tekeekin kipeää ja tuntuu toisinaan pelottavalle. 

 

"Ja niin kai välillä pitää vähän särkyä, 

niin askeleet on taas varmemmat, 

kun tanssii ehjänä."

(Behm/Frida)