Ei reissua ilman sattumuksia

Pitkän ja rankan työputken jälkeen odotin kuin kuuta nousevaa tulevaa viikonloppua. Silloin olisi luvassa irtiotto arjen ympyröistä ja ihanaa päästä pitkästä aikaa miesystäväni luo. Lähtiessäni lasten kanssa, meille yllättäin tuli hieman kiire. Emme kerenneet syömään mitään, siispä ostin meille pizzan mukaan. Syötiin  junassa isoa perhepizzaa, kunnes huomasin unohtaneeni paperin. Taajamajunassa ei ollut vessaa ja pizzaa oli pitkin lattiaa. Minä sain noukkia niitä lattioilta ennen kuin ne olisivat kaikkien kengissä. Päästyämme rautatieasemalle odottamaan seuraavaa junaa, niin miesystäväni soitti ja kertoi hänen poikiensa olleen enterorokossa. Hän ei tiennyt olivatko olleet pitkään ja huomasi näppylät hakiessaan heidät koulusta. Aloimme selvitellä, missä vaiheessa tauti oli ja kannattiko meidän lähteä heidän luokseen. Olivat kuitenki olleet jo muutaman päivän koulussa, jote päätettii hypätä junaan. Sovimme vielä puhelimessa, että käsiä pestään hyvin ja usein sekä käytetään käsidesiä. Koitin saada lapsia rauhoittumaan istumaan ja puhuin samalla puhelimessa. Siinä hässäkässä reppuni putosi ja sieltä levisi lompakkoni sekä kortit. Luulin saaneeni kerättyä kaikki, mutta mennessäni ostamaan kahvia, en löytänytkään pankkikorttiani. Sitä ei näkynyt missään, vaikka katsoin kaikki paikat. Samaan aikaan pojat hyppivät ympäri penkkejä huutaen suklaata. Rukoilin Jumalaa auttamaan tilanteessa ja viime hetkellä löysin sen. Kortti oli pudonnut penkkien väliin syvälle, joten en aluksi ollut huomannut sitä. Miesystäväni tuli hakemaan meidät asemalta ja pääsimme hänen luokseen iltapalalle.
Viikonloppu hänen luonaan meni kaikin puolin mukavasti; saimme aikaiseksi paljon asioita ja lapset viihtyivät keskenään.

Sunnuntaina oli kotiin lähdön aika, eikä olisi yhtään huvittanut lähteä. Olisi ollut ihanaa jäädä pidemmäksi ajaksi laittamaan taloa ja viettämään aikaa rakkaan kanssa. Olimme sopineet etukäteen, että miesystäväni vie meidät toiselle asemalle, koska hänen piti viedä autonsa sinne. Lähtö vähän viivästyi, kun oli kaikkea säätöä kuuden lähtijän suhteen. Meidän piti vielä viedä miesytäväni lapset äidilleen ja minulle selvisi, että asemalle olisi puolentoista tunnin matka. Ajoimme vauhdilla kohti juna-asemaa ja soitin matkalla vr:lle, mutta juna ei voinut odottaa. Rukoilimme ihmettä ja lapset takapenkilläkin rukoilivat. Matkalla oli kova ruuhka ja hitaita autoja. Myöhästyimme muutaman minuutin ja näimme lähteneen junan. Seuraavan junan lähtöön oli kolme tuntii eikä olis mennyt enää sinä iltana taajamajunaa. Miesytäväni päätti viedä meidät seuraavalle asemalle, minne ajoi puolitoista tuntia. Yritin löytää tilanteesta positiivisiaa asioita, kuten että saimme olla yhdessä paljon pidempään, kuin alkuperäinen suunnitelma oli. Lisäksi emme tiedä, mitä junassa olisi saattanut tapahtua. Päästyämme seuraavalle juna-asemalle, sielläkin tuli vähä hoppu sekä pojat olivat kovin nälkäisiä. Ostin nopeasti suklaapatukat ja mennessämme junalle, huomasin Pikku Karhun ottaneen suklaapatukan ilman lupaa. Tuota patukkaa ei oltu maksettu, joten mies ystäväni kävi lähtiessään palauttamassa sen kauppaan. Junassa selitin Pikku Karhulle, ettei saisi tehdä enää noin. Miesystäväni ajoi vielä takaisin viemään autoa ja bussilla kotiin.

Viikonloppu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutts loppu hyvin kaikki hyvin.