Naimisiin

Lupailin alkuvuodesta, että kirjoitan meidän tulevista häistä oman postauksen. Tässä sitä olisi nyt tulossa tulevan morsiamen näkökulmasta.

Melkein jokainen pikkutyttö haaveilee omasta hääpäivästään ja prinssistään. Monenlaisia ihannekuvia maalaillaan ja se kuuluu jossain määrin asiaan. Minä olin nuori vasta 18 vuotias, kun menimme eksäni kanssa kihloihin ja 19 vuotiaana naimisiin. Jälkeen päin miettiessäni tuota kuviota, moni asia meni liian nopeasti ja pieleen. Päätökset tuli tehtyä nuoruuden ja rakastumisen tunnehuumassa. En oikein tiennyt mitä halusin tuolta päivältä tai muutenkaan. Oli kuitenkin hienoa olla menossa naimisiin ja valmistella sitä haavepäivää. En osannut jännitykseltä ja vieraiden ihmisten keskellä nauttia hääpäivästä. Mukavat ja kauniit häät eivät takaa, että avioliitto tulee kestämään. Meillä se hajosi monien erilaisten ikävien vaiheiden jälkeen ja sydän särkyi palasiksi...

 Kirjoitin eron jälkeen paljon ajatuksiani erosta, kipuiluista ja haaveista. Ennenkuin edes tapasin nykyistä miesystävääni,  juttelimme paljon siitä millaista ihmistä kumpikin kaipaa vierelleen. Molemmat pidimme mm. salilla ja seurakunnassa käymisestä, mutta hän ei halunnut vuorotyöntekijää. Juttelun ja kuvien perusteella olin luonut tietynlaisen mielikuvan hänestä, jotka ensi tapaamisella romuttuivat; tällä kertaa positiivisella tavalla. Miehen periaatteensa siitä, ettei halua parisuhdetta vuorotyöntekijän kanssa romuttui. Vuorotyö tuntui toissijaiselle asialle kaiken muun rinnalla. Olen vuoden saanut kerta toisensa jälkeen hämmästellä, miten olen voinut löytää tuollaisen ihmisen (tai hän löytää minut). Hän kuuntelee, ymmärtää ja tukee sekä kannustaa minua. Hän ei koskaan mitätöi minun tunteitani, vaikka ne olisivatkin typeriä ja vääriä. Olen kysellyt, että voiko parisuhde olla tällaista ja asiat vain loksahdella paikoilleen. Joitain asioita mitä en ole edes ääneen uskaltanut haaveilla, näyttävät olevan toteutumassa.

Jonkun mielestä saatamme mennä nopeasti naimisiin. Olemme kuitenkin nyt vuoden yrittäneet nähdä mahdollisimman paljon ja hoitaa parisuhdettamme tämän ison palapelin keskellä. Haastetta tuovat jo vuorotyöni ja kolmen tunnin välimatka sekä neljä haastavaa lasta.  Olemme melko alkuvaiheessa joutuneet miettimään vakavasti, mitä kumpikin haluaa ja mahtaako tämä vaikuttaa sellaiselle. Olemme puhuneet todella paljon asioista ja miettineet onko tässä järkeä. Olemme suunnitelleet asioita järjellä ja ne ovat tuntuneet molemmista hyville. Tällä hetkellä olemme eläneet arkea suurimmaksi osaksi erillään ja viikonloppuisin näkeminen jää ikävän lyhyeksi. Naimisiin menon jälkeen enää ei tarvitse olla vain puolittain yhdessä, vaan saamme jakaa ja kokea kaiken yhdessä. Saamme tukea paremmin toisiamme arjen haasteissa.
Uskovaisina ihmisinä haluamme muuttaa yhteen vasta naimisiin menon jälkeen ja sitoutua täysin toisiimme. Haluamme Jumalan pitävän huolta ja olevan mukana meidän suhteessamme.

"Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa. " (1.Kor. 7:8,9)

"Mies on vaimon pää, niin kuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän. ruumiin Vapahtaja ... Miehet, rakastakaa vaimoanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä. " (Ef. 5:23,25)

Ensin ajattelin, että haluan mahdollisimman vaatimattomat häät ja mekostakin hyvin yksinkertainen. Kihlattunikaan ei halua mitään suurta, missä joutuisi olemaan paljon esillä. Ajan myötä aloin kuitenkin ajatella, että nyt olen aikuinen ja tiedän jo mitä haluan. Meillä on uusi mahdollisuus järjestää unelmiemme päivä ja tehdä siitä juuri meidän näköisemme. Olen alkanut innostua suunnittelemaan kaikkia juttuja. Häissämme tullaan näkemään mm. vaaleanpunaisia värejä, jota olen koko ikäni inhonnut. En tiedä mikä minuun on mennyt, vai onko se kenties rakastuminen? Häistä tulee pienet ja toivottavasti vieraat sekä me itse viihdymme siellä.