Radikaali Ratkaisu

Viimein yritän saada valmiiksi postauksen aiheesta, joka on monella tavalla vaikea ja samalla helpottava. Kirjoitan tätä enemmän omasta näkökulmastani, koska en voi puhua toisen puolesta. Olen ollut jo pidempään tosi väsynyt ja onneton sekä monia haasteita mahtunut elämään. Neljän erityislapsen uusperhe kahden rikkinäisen aikuisen pyörittämänä ei ole todellakaan helpoin paletti. Siihen lisäksi lasten toiset vanhemmat sekä heidän haasteensa. Olemme olleet vajaan neljä vuotta mieheni kanssa yhdessä, joka on lyhyt aika. Siinä ajassa on kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon isoja juttuja, jotka vaikuttavat kaikkeen. Olen koittanut rakastaa mieheni rikkinäisyyttä ehjäksi ja saada meistä onnellisen perheen, mutta valitettavasti hukkasin itseni. Minusta alkoi jossain vaiheessa tuntua, etten elä enää vaan selviydyn päivästä toiseen. Voimavarani hiipuivat kokoajan lisää, mutta kuitenkin yritin pyörittää arjen parhaalla mahdollisella tavalla. Koitin ennaltaehkäistä suuria konflikteja perheessämme, koska pelkäsin jollekin sattuvan jotain tai vähintään tulevan kamalan riidan. Minun on ollut jo pitkään vaikeaa puhua miehelleni omista tuntemuksistani ja ajatuksistani. Olen kokenut olevani kokoajan enemmän umpisolmussa ja ahdistunut. Olemme käyneet epäsäännöllisesti ja keväästä lähtien säännöllisemmin pariterapiassa juttelemassa asioista. Meillä on kommunikaatiossa haasteita, jotka nousevat esiin kerta toisensa jälkeen. Valitettavasti molempien kommunikaatiohaasteet ruokkivat toinen toisiaan. 

Viimeisen puolen vuoden aikana olen miettinyt minun omia arvojani ja tarpeitani sekä elämääni. Monen itkut olen itkenyt ja itsesyytösten kuopassa käynyt. Elokuussa sain sanottua yhteisellä keskustelukäynnillä, etten tiedä onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Tuollaista lausetta ei ole toisen helppo kuulla. Jatkoimme suhteen työstämistä ja yritimme huomioida toistemme tarpeita arjessa. Yritin työntää omia ajatuksiani ja tunteintani pois. En kuitenkaan pystynyt, vaan kokoajan voimakkaammin sisälläni alkoi tuntua tilan ja hapen puute. Tukeuduin muutamiin ihmisiin, jotka saivat kuulla vuodatustani kyllästymiseen asti. Yritin rukoilla viisautta ja merkkiä oikeasta ratkaisusta. Jotain radikaalia oli tapahduttava, koska kaikki perheessämme voivat jo pahoin ja eniten varmaan minä itse. 

Lopulta päätin käydä katsomassa erästä paritalon puolikasta ja samalla miltä ajatus pois muuttamisesta tuntuisi. Asunto oli vasta remontoitu lattiasta kattoon, hyvällä sijainnilla ja kokoon nähden edullinen. Huokaisin Jumalalle, että jos saan tuollaisen ihanan asunnon niin pidän sitä selvänä merkkinä. Astuttuani sisälle asuntoon, minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Ihastuin kokoajan lisää ja näin itseni sekä lapset asunnossa. Samalla minulla oli surullinen olo, koska asunnosta oli moni muukin kiinnostunut. Ajattelin etten kuitenkaan tulisi saamaan sitä tai joku saisi minut jäämään kotona olevaan tilanteeseen. Yllätyksekseni omistaja kertoi hänen vaimonsa kiinnittäneensä huomiota kaikkien hakemusten keskeltä minun omaani ja sanoi minusta tulevan hyvä vuokralainen heille. Hetken juteltuani miehen kanssa, hän sanoi minun saavan asunnon ja ilmoittavansa muille asunnon menneen. Mietin kotona vielä asiaa ja päätin ehdottaa miehelleni asumuseroa, jotta olisi mahdollista vielä korjata asioita ja minun saada omaa tilaa. Mieheni ei todellakaan halunnut minun muuttavan ja koitti saada minua muuttamaan mieltäni. Minun oli kuitenkin tällä kertaa aika kuunnella itseäni ja sisälläni huutavia hälytyskelloja. Kuukausi ennen muutttoa saman katon alla oli todella raskas monella tapaa meille kaikille. Kävimme läpi pariterapiassa pelisäännöt ja mitä pitäisi tapahtua, jotta meidän suhde voisi vielä jatkua. Meidän asumusero alkoi siis joulukuun alussa ja päättyy huhtikuussa, jonka jälkeen katsomme asumuseron vaikutuksia ja jatkuuko meidän suhde. Asumuseroaikana meidän tulee molempien työstää asioita itsessämme ja pariterapiassa yhdessä. Minun lapset asuvat vuoroviikoin minun ja heidän isänsä luona. Pojat ovat olleet poikkeuksellisesti pidempään isällään ja tulevat huomenna minun kanssani uuteen kotiin. He odottavat todella paljon ja innoissaan uutta kotia.

Tämä ei ole ollut todellakaan helppo päätös, mutta koen sen olleen oikea päätös tähän kohtaan. Tämä ei myöskään ole ollut hetken mielijohde, vaan pitkään kipuilemani päätös. En ala tässä avaamaan kaikkia suhteemme haasteita. Monet itsesyytökset epäonnistumisesta ja luovuttamisesta olen käynyt läpi. Olen saanut huomata, kuinka hyvät tukijoukot minulla on taustalla ja he saivat minut uskomaan kaikkein heikoimpina hetkinä selviytymiseen. Olen todella kiitollinen kaikesta saamastani avusta ja tuesta. Jottei postaus veny kovin pitkäksi, kirjoitan tämän hetken tunnelmista ja lasten kokemuksista myöhemmin oman postauksensa.