Tyytymättömyys omaan kehoon

Olen jo pitkään pyöritellyt tätä aihetta mielessäni ja joskus aiemmin kirjoittanut jotakin. Puntaroin myös miten avoimesti ja rehellisesti uskallan kirjoittaa, mutta en usko olevani ainut tämän teeman kanssa kipuileva. Nyt on kesä ja rannoilla näkee monen kokoisia ja näköisiä ihmisiä. 

Lasten syntymän jälkeen naisen keho muuttuu, eikä se välttämättä koskaan palaudu samanlaiseksi. Näin on tapahtunut minullekin ja olen näiden vuosien aikana yrittänyt saada kroppaani timmimmäksi tai ainakin laihemmaksi. En ole kuitenkaan onnistunut saamaan kroppaani siihen kuntoon kuin itse haluaisin. Olen hävennyt raskausarpiani ja roikkuvaa sekä rasvakerroksen omaavaa vatsaani. Kehoni on myös ollut vuosien ajan se, jonka kautta olen "rankaissut" tai "kurittanut itseäni. Kun koin mokanneeni pahasti tai olin vihainen itselleni, saatoin olla koko päivän syömättä. Kun on oman kipuilun lisäksi kuullut parisuhteessa vuosien aikana olevansa jollain tavalla vääränlainen, alkoi se vaikuttaa omaan pukeutumiseeni ja toimintaani. Sain kommentteja, että syömättömyyteni kautta laihdun ja se olisi hyvä asia. Olen kuitenkin saanut huomata, ettei syömättömyydellä laihdu vaan lihoo. En halunnut käydä uimahalleissa, missä oli paljon laihempia ja treenatumpia naisia. Katsellessani muutaman vuoden takaisia seurusteluajan kuviani, huomaan solisluideni paistavan. Tuolloin olin hieman tyytyväisempi kehooni, mutta kuitenkin kiinnitin huomiota mahaani. Kävimme puolisoni kanssa yhdessä salilla ja hän tsemppasi minua treenaamaan. Jälkeenpäin ajateltuna, kävin salilla hänen ja muiden ihmisten takia. Kävin salilla, jotta pystyin sanoa käyneeni salilla ja jotta saisin tuloksia kelvatakseni muille. Nautin salin jälkeisestä olosta, mutten nähnyt itsessäni mitään muutoksia. En syytä entistä puolisoani ongelmastani omaa kehoa kohtaan, mutta myönnän hänen lisänneen sitä. 

Korona-aikana en käynyt salilla ja lenkkeilykin jäi paljon vähemmälle raskaan elämäntilanteen takia. Päätin samalla, ettei kukaan muu voi pakottaa minua salille. Halun tulee lähteä minusta itsestäni ja tällä hetkellä suoraan sanottuna ajatus salille menemisestä ahdistaa. Eron myötä päätin, ettei kukaan muu ihminen voi määritellä mitä saan syödä tai millaista liikuntaa minun tulisi harrastaa. Olen kevään aikana lihonut ja toki se inhottaa itseäni, mutta olen kokenut psyykkiseen hyvinvointiin panostamisen tärkeämpänä. Olen alkanut huomaamaan ympärillä eri kokoisia naisia, eivätkä kaikki ole laihoja. Silti he näyttävät onnellisilta. Olen myös huomannut monien muidenkin kipuilevan näiden asioiden kanssa. 

Edelleenkin (ja varsinkin keväällä lihomisen myötä) inhoan omaa vatsaani, jonka suhteen olen jo menettänyt toivoni. En jaksa enää uskoa, että onnistun saamaan siitä itselleni kelpaavaa. En myöskään pidä "pelastusrenkaasta" vyötärölläni, enkä heiluvista käsivarsistani. Koen muutenkin näyttäväni pullukalta, joka ei ole käynyt salilla. 

Kropassani on myös kohtia, joista pidän. Esimerkiksi tällaisia kohtia ovat rinnat ja silmät. Tiedän minulla olevan melko isot rinnat, joita imetys ei ole latistanut. Toki ne roikkuvat alasti ollessa, mutta rintsikoissa näyttävät mielestäni kauniilta. Ennen inhosin silmiäni ja minua on kiusattu niistä, mutta nykyään olen saanut niistä positiivista palautetta. Tykkään panostaa meikissä silmiini, jotta ne korostuvat. Eräs ystäväni sanoi minulle, että raskausarvet ovat merkki elämästä. Ne ovat merkki minussa siitä, että olen äiti ja minulla on kaksi lasta. Tuo laittoi minut miettimään, että ne ovat oikeastaan aika kaunista. Tänä kesänä en ole hävennyt raskausarpiani, vaan kulkenut lyhyissä shortseissa. En halua syömiseni olevan enää itseni piiskaamista ja jatkuvaa morkkista. Haluan oppia nauttimaan elämästä ja toisinaan herkutella hyvällä omatunnolla. Haluan oppia arvostamaan ja pitämään huolta kehostani, että voin paremmin. 

Seuraava postaus tulee käsittelemään samaa aihepiiriä lukijoiden kipukohtien kautta. Toivon että jokainen meistä oppisi arvostamaan omaa kehoaan ja sen erityisyyksiä. Olet arvokas ihminen. 💗