Ä̲̅i̲̅d̲̅i̲̅n̲̅ p̲̅a̲̅l̲̅a̲̅p̲̅e̲̅l̲̅i̲̅: Valoa tunnelin päässä(?)

Kirjoitin jossain vaiheessa aiemmin mieheni sairaalaan joutumisesta. Hän pääsi vasta eilen kokonaan kotiutumaan. Sairaalassa oloa kesti n. puolitoista kuukautta.

Tähän on mahtunut monia vaiheita. Hän oli neljällä kotilomalla ennen kotiutumista. Kaksi ensimmäistä kotilomaa olivat aika kaaottisia ja näytti, ettei hän olisi vielä pitkään aikaan todellakaan valmis tulemaan kotiin meidän kanssamme. Lääkitystäkin jouduttiin fiksaamaan useampaan kertaan. Kävin katsomassa miestäni tunnin ajomatkan päässä n. kaksi kertaa viikossa. Välillä minulla oli lapset mukanani ja välillä sain heille hoitajan siksi ajaksi. Iso Karhu ei mielellään lähtenyt noille reissuille. Käänsimme automatkat mukaviksi, kertomalla tarinoita.

Miten kotona?

Meillä on käynyt tuttu neuvolan perheohjaaja, joka ollut hyvä juttu. Hän katsoi lapsia, että pääsin käymään omilla asioillani ja välillä mieheni luona. Hänen kauttaan saimme myös lapsiperheiden kotipalvelusta tukea. Heidän ensimmäinen työntekijänsä ei ollut meille soveltuva. Hänen aikataulunsa olisivat olleet todella rajoittuneet eivätkä lapsetkaan tykänneet hänestä. Vaihdoin meille toisen työnteijän, joka on nuori ja hieman epävarma. Lapset kuitenkin pitivät hänestä ja uskon hänen rohkaistuvan kerta kerran jälkeen.

Meidän lähipiirissä tapahtui samaan aikaan toinenkin sairastuminen, joka vaikuttanut myös meidän tukiverkostoon. Apuja ei ole niin paljon tietenkään ollut kokoajan saatavilla kuin alkuvaiheessa ja ymmärrän tämän hyvin.

Tämän kriisin keskellä olen huomannut, ketkä ovat oikeita ja aitoja ystäviä. Heiltä olen saanut tavalla tai toisella tukea. Kiitos heille kaikille siitä. <3 Joihinkin ihmisiin olen valitettavasti joutunut pettymään. Heillä saattaa kyllä olla selitys sille, mitä en vain tiedä.

Iso Karhu on reagoinut voimakkaasti käytöksellään, mikä toki on luonnollista ja hyvä juttu sinänsä, että purkaa pahaa oloaan ulos. Kyllä se on kuitenkin kuluttavaa, kun toinen ei usko mitään, vaan huutaa ja lyö. Pikku Karhu heräilee edelleen öisin, enkä todellakaan ole mitään unikoulua jaksanut pitää hänelle. Molemmat lapset ovat imeneet minusta kahden aikuisen huomion, eivätkä olisi enää lopulta antaneet minun tehdä kotitöitäkään. Minun on ollut kuitenkin pakko hoitaa kotitöiden lisäksi meidän perheen virallisetkin asiat. Iltaisin Iso Karhu on aloittanut aina temppuilun, mutta kuitenkin halunnut minun olevan hänen vierellään kunnes nukahtaa. Päivän jälkeen olin usein niin väsynyt, että halusin itsekin kaatua sänkyyn. Kaverisuhteita ei iltaisin enää paljon hoideltu.

Entä nyt?

Tämä oli kuitenkin siinä mielessä hyvä juttu, että saimme selvyyttä moniin asioihin mieheni käytöksessä ja voinnissa. Nyt lääkitys on kohdallaan ja mieheni on tasapainoisempi kuin moniin vuosiin. Hän voi paremmin psyykkisestä sekä fyysisesti. Silloin kun tuntuu sille niin kannattaa kyllä hakeutua hoitoon ja laitoshoitokin voi kääntyä voimavaraksi pidemmällä aikavälillä.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani kirjoitin, olen tämän ajan laittanut omat tunteeni ja tarpeeni sivuun sekä ottanut vastaan kaiken pahan olon purkamisen. Olen kannatellut meidän perhettä ja avioliittoa, vaikkei olekkaan ollut varmuutta kestääkö meidän perhe kasassa tämän kaiken jälkeen. Nyt kun mieheni vointi alkanut kohentua, minun vointini on heikentynyt. Tätä osasin pelätä alusta asti.

Olen väsynyt koko ajan, mutta iltaisin en meinaa saada unta. Pikku Karhu herää yleensä ensimmäisen kerran, kun olen juuri nukahtamassa. Mielialanikin on laskenut. Olen alkanut tajuamaan mitä kaikkea tässä on tapahtunut ja mitä meinannut tapahtua. Väsyn ja ahdistun nopeammin kuin ennen kotitöistä, sosiaalisista tilanteista, virallisista asioista ym.

Olemme mieheni kanssa nyt vuorotelleet lasten kanssa olemista ja lepäämistä. Mieheni on kuitenkin vasta kuntoutumassa, joten hän tarvitsee lepohetkiä ja totuttelua perhearkeen. Hän on alkanut käydä kuntosalilla ja pyöräilemässä, jotka helpottavat hänen oloaan ja liikunta ei ole koskaan pahasta. Hän on koittanut houkutella myös minua kuntosalille kanssaan. Ehkä vielä saan aikaiseksi lähteä.
Olen varannut itselleni ajan lääkärille ensi viikolle, jotta saan tarvitsemaani apua. Mielestäni ei ole häpeä hakea apua, vaan perheen ajattelemista. Rakastan perhettäni ja tiedän heidän tarvitsevan minua. He tarvitsevat sitä, että voin hyvin ja jaksan olla heidän kanssaan.

Elämme päivän kerrallaan ja keskitymme arjen toimivuuteen sekä perheen hyvinvointiin. Mieheni on vielä pitkään sairaslomalla, joten meillä on aikaa tehdä asioita yhdessä. Otamme myös aikaa parisuhteellemme, koska se on kokenut kovia ja tarvitsemme myös kahdenkeskeistä aikaa. Tämä kaikki tekee ajan myötä meistä syvemmin yhtä ja tiivistää meidän perhettämme yhdeksi yksiköksi.