Vaikea päivä

Miesystäväni veli kuoli äkillisesti muutama viikko sitten ja se oli hänelle luonnollisesti todella kova järkytys. Minä en valitettavasti veljeä ehtinyt tavata ja ensimmäisen kerran kävin hänen asunnossaan tyhjentämässä tavaroita. Viime perjantaina oli hänen siunaustilaisuutensa, johon lähdin miesystäväni tueksi ja mukana olivat myös hänen lapsensa. En tiennyt etukäteen, miten rankka päivä olisi minulle itselleni. Enhän edes tuntenut koko ihmistä.

Matkalla juttelimme aivan muita asioita ja koitimme pitää lapsia hereillä. Siunaustilaisuuteen tuli meidän lisäksi ryhmäkodin henkilökuntaa, jossa veli oli asunut. Odottaessamme pappia viereisessä kappelihuoneessa soi virsi 517, Herra kädelläsi. Pala nousi kurkkuuni, koska tuo virsi oli ollut lempivirteni, kunnes se laulettiin siskoni hautajaisissa kahdeksan vuotta sitten.  Sen jälkeen en ole mielelläni tuota virttä laulanut.  Kanttori aloitti siunaustilaisuuden alkusoitolla, jonka jälkeen lauloimme ensimmäisenä "Päivä vain ja hetki kerrallansa...". Tuossa tilanteessa katsellessani henkilökuntaa, koin voimakkaan "flashback- tunteen" siskoni hautajaisista ja tajusin noiden samojen kappaleiden olleen siellä. Koitin nieleskellä kyyneleitä ja puristin miesystäväni kättä tukemisen merkiksi. Halusin olla hänen tukenaan tuona raskaana päivänä, enkä hajota omien kokemuksien takia. Pappi puhui kauniisti, mutta etäisesti, eikä selkeästi ollut tuntenut miestä.
Siunauksen jälkeen siirryimme muistotilaisuuteen, joka pidettiin heidän ryhmäkodin päärakennuksessa muiden asukkaiden läsnäollessa. Asukkaat ja henkilökunta kertoivat omia muistojaan miehestä, joka oli ollut suuressa roolissa ympäristössään. Oli todella ihanaa kuulla millainen ihminen hän oli ollut ja olisi ollut tutustumisen arvoinen. Lauloimme samoja lauluja kuin siunaustilaisuudessa ja lisäksi eräs asukas halusi laulaa sekä viittoa "Täällä Pohjantähden alla". Hän meinasi murtua itkuun, mutta muut auttoivat yhtymällä lauluun. Esitys oli todella liikuttava ja muutamat kyyneleet vierähtivät. Ryhmäkodin lämmin henkisyys ja asukkaat sekä veljen mahdollinen kuolinsyy toivat voimakkaasti mieleeni muistoja omasta siskostani. Olin koko päivän pysynyt nieleskelemään suurimmat kyyneleet ja olemaan miesystäväni tukena. Viimeisenä lauluna oli vuorossa "Maan korvessa kulkevi", jolloin totesin etten vain pysty kuuntelemaan tätä. Laulu on monille tuttu lapsuudesta ja lisäksi kanttori lauloi sen siskoni hautajaisissa. Jo alkusoiton aikana purskahdin itkuun, ennenkuin edes pääsin ulos. Pihalla purskahdin totaaliseen itkuun, sillä kaikki muistot ja tuntemukset tulvivat mieleeni. Eräs talon asukkaista tuli halaamaan ja lohduttamaan minua, vaikkei tiennyt itkuni todellista syytä. Se oli kuitenkin aika hellyyttävää ja auttoi minua kokoamaan itseäni. Palasin takaisin sisälle ja pyysin miesystävältäni anteeksi (vaikkei ehkä olisi tarvinnut). Oli todella mukava jutella kahvipöydässä asukkaiden ja henkilökunnan kanssa sekä kuulla edesmenneestä miehestä. Henkilökunta olivat todella iloisia, että miesystävälläni on minut tukenaan. Valotin heille todella lyhyesti omaa taustaani ja sen antavan ymmärrystä tilanteeseen.

https://www.youtube.com/watch?v=3-J3GOoXNzs

Päivä oli erityisen rankka miesystävälleni ja ryhmäkodin porukalle. Kuitenkin yllättäin se oli rankka myös minulle, koska omat muistoni ja tunteeni nousivat pintaan. Lisäksi tuntui todella pahalle miesystäväni puolesta, että hän on joutunut kokemaan samaa kuin minä. En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan oman sisaruksen menettämistä. Tuo päivä kaikessa vaikeudessaan kuitenkin lähensi meitä miesystäväni kanssa. Meidän välillä ei tapahtunut mitään mullistavaa, mutta tunnetasolla kuitenkin tapahtui jotakin. Vahvistakoon tämäkin ikävä asia meidän suhdettamme. <3