Missä Minun Paikkani On?

Mikä on minun paikkani, tehtäväni ja merkitykseni tässä kaupungissa? 
Kirjoitin aiemmin postauksen saavuttamattomista unelmista, joista kolmantena haaveena on löytää oma paikkani ja merkitys tässä kaupungissa. Koen Jumalan johdattaneen meidät juuri tänne, joten Hänellä varmaan on joku suunnitelma.  Eräs ystäväni sanoi hyvin: "Jos saamme kaiken heti, emme osaa arvostaa niitä samalla tavalla kuin silloin, kun joudumme odottamaan."

Muutostamme on kulunut reilu vuosi ja se on ollut ymmärrettävästi melkoista sopeutumista. Ykkösasiana minulle oli lasten sopeutuminen ja kavereiden saaminen. Nyt heillä on mukavasti kavereita ja Iso Karhu osaa liikkua itsenäisesti lähialueella. Tästä olen todella kiitollinen. Toinen iso sopeutumisasia on meidän oman perheen "perheytyminen ja tiivistyminen", joka on melkoista aaltoliikettä. Moni asia on vielä kovin keskeneräistä, koska me ihmiset olemme rikkinäisiä ja keskeneräisiä. Pitää hyväksyä se, että tämä ottaa monestakin syystä aikaa ja tapahtuu pala kerrallaan. Tässä on yksi rukousaihe, että jokainen löytää oikean paikkansa tässä perheessä. Arjen rutiinit meillä ovat kuitenkin jo muodostuneet.

 Yritin viime kesänä seurakunnassa tutustua ihmisiin, mutta monien suhtautuminen minuun oli jotenkin vaikeaa. Ensin mietin, mitä minussa on vikana. Syynä kuitenkin taisi olla, että mieheni on käynyt seurakunnassa eksvaimonsa kanssa ja tietyt ystäväpiirit ovat muodostuneet jo vuosia sitten. Tuntui silti todella surulliselta, että juuri seurakunnassa oli niin ulkopuolinen olo. Siellä missä kaikkien pitäisi olla yhtä ja ottaa kaikki uudet mukaan. Syksy ja talvi meni arjen ja opiskeluiden opettelussa sekä koulukavereihin tutustuessa. Monimuoto-opintojen huono puoli on, että kaverit ovat ympäri Suomea.

Alkukesästä minusta alkoi tuntua, että kaipaan enemmän kavereita tältä paikkakunnalta ja jaksaisin alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Kavereita joiden kanssa voi käydä lenkillä ja tavata ekstempore. Huomasin ettei minulla ole sellaisia ystäviä kuin yksi, mutta hänkin on kovin kiireinen. Kun päivät kuluivat kotona perheen kanssa, tunsin oloni tietyllä tavalla kovin yksinäiseksi. Pohdin onko minulla muuta roolia enää kuin äiti ja vaimo. Kaipasin entisen kaupungin ystäviä ja vapaailtoja, milloin sai nauttia hyvästä seurasta ja Suomen kesästä. Toisinaan itkin ja rukoilin tämän asian puolesta. Mieheni on koittanut myös etsiä minulle kavereita, mutta koen luontevammaksi itse tutustua ihmisiin.  Erilaisten kuvioiden kautta pääsin mukaan hengelliseen naistenpiiriin, mihin minut otettiin avosylin vastaan. Piiri kokoontuu kahden viikon välein ja siellä jaetaan kuulumisia, tuetaan toisia elämän haasteissa ja rukoillaan yhdessä. Pari viikkoa sitten perheessämme oli todella haastava tilanne ja murruin naistenpiirin tapaamisella. Ensin minua hävetti hirveästi, mutta sitten koin olevani rakastettu ja niille ihmisille tärkeä. Tällaista yhteyttä olen kaivannut muuttamisen jälkeen ja toivon sen säilyvän sekä vielä syventyvän.

Tällä hetkellä minusta taas tuntuu, etten jaksa kovin syvällisesti tutustua uusiin ihmisiin tai hakeutua mihinkään palvelutehtävään. Olen kiitollinen näistä muutamista ihmisistä, joita olen saanut elämääni. Nyt tiedän, että voin soittaa jollekin ja tavata halutessani. Kaikkien ei tarvitse olla niitä parhaita ystäviä ja ajan kanssa heistä voi kuitenkin tulla sellaisia. Tiedän myös, että tehtäväni on olla tällä hetkellä äitinä, vaimona ja opiskelijana sekä opetella huolehtimaan omasta jaksamisesta. Toisaalta tuntuu tylsälle eikä aina kovin kivalle, mutta se on paikkani tällä hetkellä ja todella tärkeä sellainen. Myöhemmin on aika uusille tehtäville ja kuvioille. Tämän hetkinen paikkani varmasti valmistaa ja kasvattaa minua kohti uutta. Kasvaminen tekee joskus kipeää, mutta onneksi saan luottaa olevani hyvissä käsissä ja että meidän perheestä pidetään huolta.

 Kiitos kun luit postaukseni ja pohdintojani. Toivon sinulle ihanaa viikkoa. <3