Pakolaiset

Olin maanantaina ystäväni kanssa kuuntelemassa infotilaisuutta vastaanottokeskuksen toiminnasta ja miten pakolaisia voisi auttaa. Minulla oli Pikku Karhu mukana ja hieman jännitin, miten hän jaksaisi olla mukana. Otin hänelle leluja mukaan, joten hän viihtyi yllättävän hyvin. Pystyin kuuntelemaan puhetta ja hän touhusi vieressäni lattialla.

Kirjoitin aiemmin siitä, kun lahjoitin vaatteita vastaanottokeskukselle. Nyt lahjoitin jätesäkillisen lakanoita, pyyhkeitä, verhoja, peittoja sekä tyynyjä. Lisäksi lahjoitin laatikollisen astioita ja ämpäreitä sekä lapsille leluja. Tavarat vietiin koululle, jossa ne lajitellaan "starttipaketeiksi".

Kun pakolaiset tulevat, he ovat usein nälkäisiä ja väsyneitä. He ovat voineet tulla todella pitkänkin matkan eivätkä edes kunnolla tiedä missä ovat. He eivät osaa suomea eivätkä tunne ketään. Heidät saatetaan majoittaa pieneen asuntoon aivan vieraiden muista maista tulleiden ihmisten kanssa. Vastaanottokeskuksen johtaja kertoi, että heillä nuorin yksin tullut asiakas on ollut vain parivuotias. Mietin noita lapsia, jotka ovat kokeneet sotaa, väkivaltaa tai ties mitä. Samalla kyyneleet alkavat virrata ja päässä tulvivat kysymykset: miten he kasvavat kunnon kansalaisiksi, miten he selviävät noista traumoista, kiusataanko heitä vielä täällä kouluissa, saavatko heidän vanhempansa ikinä tietää heidän selvinneen hengissä perille...

Meillä monilla suomalaisilla on koti, perhe, työpaikka ja sukulaisia ympärillämme. Nämä eivät todellakaan ole itsestäänselviä asioita. Meillä on lämpöiset vaatteet, vaikkeivat olisi uusinta muotia. Meillä on monet aterimet. Löytyy telkkaria ja muita viihde-elektroniikkaa. Jotkut ihmiset haluavat koko ajan vaihtaa uudempaan ja parempaan. Samaan aikaan maahamme virtaa pakolaisia, joilla ei ole kuin sen hetken vaatteet yllään. Jotkut suomalaiset haluaisivat karkoittaa nuo pakolaiset sinne mistä ovat tulleetkin ja pelkäävät heidän varastavan täällä MEIDÄN maan rahat sekä kodeista tavaraa. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä tuollaisia ajatuksia. Mielestäni ne ovat ylpeitä ja itsekeskeisiä heittoja. Fakta on se, etteivät pakolaiset saa yhtään sen enempää rahaa kuin me suomalaisetkaan. Heidän tulee tehdä kovasti töitä oppiakseen pelkästään kieltä, saadakseen ammatin sekä oppiakseen "yhteiskuntakelvollisiksi". Silloinkin on epävarmaa saavatko he jäädä maahan.

Mietitäänpä asiaa siltä kantilta, jos meidän maassamme syttyisi valtava sota. Minä ainakin haluaisin saada lapseni ja perheeni turvaan. Haluaisin. että meitä autettaisi vieraassa maassa hädän hetkellä. En halua varastaa heiltä mitään, mutta haluaisin pysyä hengissä ja saada uuden mahdollisuuden elämälle.

Haluaisin kovasti olla auttamassa noita ihmisiä ja tuoda heille toivoa huomisesta. Haluaisin kertoa, että on ihmisiä jotka välittävät eivätkä halua heille pahaa. Haluaisin heidän tietävän, että on Jumala joka oikeasti rakastaa heitä. Haluaisin olla tukemassa niissä pienissä askelissa kohti uutta elämää. Mietin ja työstän kovasti näitä toiveitani. Vielä jonain päivänä kirjoitan siitä, kuinka olen päässyt auttamaan.