Muistoja äidiksi tulosta

Aina välillä olen miettinyt sitä aikaa, kun sain tietää odottavani Isoa Karhua.

Olin vasta valmistunut ja menossa naimisiin. Olin kuitenkin aika nuori.
Aluksi en meinannut uskoa raskaustestiä, mutta kun ne kaksi viiva vain oli siinä niin täytyihän se uskoa. Ensin tuli itku ja ajatus etten olisi valmis äidiksi. Olin aina haaveillut miehestä ja lapsista, mutta silti tuntui etten vielä kuitenkaan osaisi.
Raskauden keskeytys ei kuitenkaan tullut edes mieleen. Mieheni oli ihanasti tukenani tunteiden vuoristoradassa raskauden aikana.

Seuraavaksi mieleeni nousi kysymys: Mitähän muut ajattelisivat? Emme olleet vielä naimisissa ja odotimme lasta. Saimmekin jonkun verran osaksemme uskovaisten paheksuntaa. Se oli kova paikka nuorelle  ja muutenkin epävarmalle. Jo naimisiin meno sekä raskaus oli itsessään uutta ja ihmeelistä. Koitin piilottaa kasvavan mahani mahdollisimman pitkään (varsinkin seurakunassa ).

Naimisiin mentyämme ihmiset alkoivat hiukan paremmin kuitenkin sulattaa asian.
Välillä tuntui että raskaus oli muille uskoville kovempi juttu, kuin meille itsellemme.
Itse koimme, että olimme jo sitoutuneet Jumalan silmien edessä. Olimmehan kihloissa ja hääpäivä päätetty.

Välillä koin yksinäisyyttä, koska muilla ikäisilläni tai suurimmalla osalla ystävistä ei ollut vielä lapsia. Minulla ei ollut varsinkaan alkuvaiheessa oikein vertaistukea.

Kun Iso Karhu viimein syntyi, oli se parasta mitä meille oli ikinä tapahtunut. Koimme ja koemme edelleen hänen olleen siunaus ja suuri lahja meille.
Kaikki tapahtui nopeasti, eikä se ole helppoa ollut. En kuitenkaan vaihtaisi tätä elämää ja äitiyttä enää mihinkään. Olemme saaneet mieheni kanssa yhdessä kasvaa ihmisinä, avioparina, vanhempina, Jumalan lapsina.

Rakastan lapsiamme ja heidän kanssaan kotona olemista.
Tietysti rakastan myös ihanaa aviomiestäni.
Viimeisenä mutta kuitenkin ensimmäisenä rakastan Taivaallista Isäämme, Jumalaa. Ilman häntä en olisi mitään. <3















Uskovaisetkin ihmiset tekevät virheitä, eikä kukaan ole täydellinen.
Minusta ihmistä ei pidä tuomita tai lyödä vasten kasvoja hänen virheillään. Kellään meistä ei varmaankaan ole varaa tuomita. Vaikeassa tilanteessa ihminen tarvitsee tukea ja rukousta. Sitä ainakin minä olisin kaivannut. Uskovaiset välittävät Jumalan valoa parhaiten rakkaudesta käsin. Joskus pelkkä lämmin halaus lohduttaa enemmän kuin tuhat sanaa.
Nuo omat kokemukseni teki ainakin sen, etten enää koe voivani tuomita. Haluan olla tukemassa ihmisiä Jumalan rakkaudesta käsin. Samalla halusin antaa aivan kaiken elämästäni Jumalalle. Sekö oli virhe?

"Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.

Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa* ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. " (Room. 8: 26-28)

(P.S. kuvat sormuskuvaa lukuun ottamatta Googlen kuvahausta)