Piilossa

Postasin muutama päivä sitten Instagramissa tekstin, joka kertoo tunteistani viime viikoilta: 

Suu hymyilee ja puhuu tarvittavat sanat. Silmät ovat sisimmän ikkuna. Kun ei anna kenenkään katsoa sisälle liian pitkään, he eivät näe miten likaista ja rikkinäistä siellä on. Pelot valtaavat mielen epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta ja menettämisestä. Sisin itkee salaa yksinäisyydessä pelkoja ja ahdistusta. Sydän tykyttää, henkeä ahdistaa ja käsiä vapisuttaa. Ahdistus ottaa vallan ja painaa seinää vasten. Se tuntuu jatkuvan ikuisuuden sekä lamaannuttavan polvilleen. Ajatukset sinkoilevat päässä, eikä niistä saa kiinni. Juuri kun silmissä alkaa sumentua, kuuluu ääni " Rakas lapseni, rakastan sinua valtavasti, en hylkää sinua rikkinäisyytesi ja virheidesi takia, vaan olen kanssasi ja haluan kasata särkyneet sirpaleet sekä rakentaa niistä uutta sekä parempaa. Olen Taivaallinen Isäsi ja kannan sinua."

Haluan olla vahva ja jaksaa sekä peittää etenkin läheisiltäni pahan oloni. En haluaisi kuormittaa ja huolestuttaa muita ihmisiä, vaan omasta pahasta olosta huolimatta kantaa muita. Mielessäni on ollut ajatus, että ihmisillä on tarpeeksi omiakin murheita. Tällainen olen ollut lapsesta asti ja identiteettini on kehittynyt siihen. Olen se vahva ja läpi harmaan kiven menevä nainen, mutta samalla koen eläneeni vuosia vajaalla teholla. Pahan olon lisääntyessä, vaadin itseltäni entistä enemmän pysähtymättä. Joku saattaa nähdä tämän rakentamani kuoren lävitse ja tuntuu pelottavalle kenenkää nähdä, miten heikko ja rikkinäinen ihminen olen. Koen huonoa omaatuntoa ja arvottomuutta väsymyksestä ja jaksamattomuudesta. Tuntuu kuin hajoaisin pala kerrallaan sirpaleiksi satuttaen niillä terävillä palasilla lähelleni päässeitä ihmisiä. Lopulta ajan suorittamisella itseni loppuun ja pelkoon, ettei minua enää rakasteta. Päässäni pyörii monia ajatuksia, joita en edes uskalla ääneen sanoa. Sisimmässäni kaipaan tulla huomatuksi ja rakastetuksi pienenä ja heikkona ihmisenä sekä jonkun kantavan välillä minua. Syvällä sisimmässäni pienen lapsen lailla kaikuu itku ja huuto: Miksi minun pitää aina jaksaa? Miksi minun pitää aina tukea ja kannatella muita? Onko tämä minun osani läpi elämän?Miksi tämä toistuu kerta toisensa jälkeen? Miksei kukaan koskaan kanna minua? Miksen minä voisi olla se heikko ja tarvitseva ihminen? Miksi elämän täytyy olla näin vaikeaa? Onko elämäni vain sarja epäonnistumisia? 

Sisäinen maailmani on melkoisessa myllerryksessä ja prosessissa, enkä tiedä oikeaa suuntaa. Ehkä on siis aika pysähtyä ja katsoa mistä olen tullut tähän hetkeen.