Mitä kaikkea ehti tapahtua 10 vuodessa 2010- luvulla? Paljon asioita.
Vuonna 2010 täytin 18 vuotta ja sain ajokortin sekä auton. Mummo-micralla ajeltiin amisbemareiden kanssa kilpaa ja pyörittiin kavereiden kanssa kaupungilla. Asuin yksin vuokra-asunnossa ja luonani vieraili usein kavereita. Olin kovin rikkinäinen siskoni kuolemasta, mutta pidin kavereiden kanssa hauskaa. Elämä oli toisinaan railakasta ja vauhdikasta, mutta ikimuistoista. Elokuussa aloimme pitkän on-off-vaiheen jälkeen seurustelemaan lasteni isän kanssa ja marraskuussa 2010 hän kosi minua. Olin työharjoittelussa iltavuorossa ja hän oli järjestänyt kosinnan sillä välillä asunnolleni. Kun tulin kotiin, olohuoneessa oli kynttilämeri ja kynttiläkuja johti makuuhuoneeseeni. Taustalla soi Finlandersin Oikeesti ja lattialle oli levitelty ruusuja. Mies seisoi jännittyneenä makuuhuoneessa ja kynttilöistä tehdyn sydämen keskellä oli sormus. Menin aivan sanattomaksi ja se on minulle harvinaista.
Vuonna 2011 keväällä huomasin olevani raskaana. Lapsi ei ollut suunniteltu, mutta tervetullut. Valmistuin kesäkuussa lähihoitajaksi ja olin kesän töissä kehitysvammaisten asumisyksikössä. Muutin kesän aikana mieheni luo läheiselle paikkakunnalle ja töiden ohessa järjesteltiin myös häitä sekä juhlittiin polttareita. Elokuussa 2011 vietettiin meidän häitä ja syyskuussa meille avautui tilaisuus päästä vuokralle aivan ihanaan rivitaloon kaupungin laidalle. Taas muutimme, mutta se tuntui unelma-asunnolle. Toimimme aktiivisesti paikallisessa seurakunnassa ja meillä oli paljon ystäviä ympärillä. Joulukuussa esikoisemme syntyi ja saimme opetella tuon pienen ihmeen kanssa olemista.
Vuonna 2012 elimme vauva-arkea koliikkivauvan kanssa ja elämä meni sumussa. Ristiäisten jälkeen kuitenkin helpotti ja oli ihanaa seurata lapsen kasvua sekä kehitystä. Kesällä mieheni alkoi tehdä omaa levyä ja oli mukana tv-ohjelmassa, jota kuvattiin kotonamme. Lisäksi hän oli kesäteatterissa. Syksyllä minun oli pakko alkaa tehdä sijaisuuksia, koska mieheni opiskeli. Poikaamme hoiti äitini tai mieheni. En ollut töissä kuin muutaman päivän viikossa ja muuten tein kaikkea lapsen kanssa kotona. Aloitin samalla evankelistaopinnot, jotka olivat kerran kuukaudessa viikonlopun. Sain omaa-aikaa ja ihania ystäviä.
Vuonna 2013 minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa kehitysvammaisten asumisyksiköstä ja mieheni sai töitä opiskeluiden ohelle. Syksyllä muutimme takaisin edelliselle paikkakunnalle, koska työmme oli siellä ja koimme sen oikeaksi ratkaisuksi. Suurien muutosten pyörteissä minä uuvuin ja masennuin. Jaksoin kuitenkin käydä töissä ja hoitaa lastamme sekä hakea apua itselleni. IsoKarhu aloitti päiväkodin ja yritimme sopeutua uuteen elämäämme. Aloimme haaveilla toisesta lapsesta ja PikkuKarhu sai alkunsa. Joulukuussa sain Evankelista-opintoni tulivat päätökseen.
Vuonna 2014 koimme kauhun hetkiä rakenneultrassa ja saimme nähdä Jumalan suuren ihmeen. Toukokuussa jäin IsoKarhun kanssa kotiin äitiyslomalle ja ajattelin olevani lasten kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Synnytyksen jälkeinen painejainen sekotti perheemme elämän. Olen kiitollinen kaikista ihanista ystävistä, seurakuntalaisista ja sukulaisista, jotka tukivat meitä vaikeina aikoina. Ennenkaikkea olen kiitollinen Jumalalle, joka pelasti poikamme jo toisen kerran saman vuoden aikana. Syksy oli haastava Isokarhun uhman ja mustasukkaisuuden sekä huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Saimme tukea neuvolan perhetyöstä.
Vuonna 2015 muutimme uutena vuotena, koska asuntomme oli liian iso ja kallis. Emme myöskään viihtyneet siinä, vaikka se oli melko uusi. Asunto tuntui oikeasti kodille. Meillä asui ystäviä samassa talossa, seurakunta näkyi ikkunasta, omalla pihalla leikkipaikka, asunnossa oma sauna, aivan keskustassa rauhallisessa osassa. Aloin myös kirjoittaa blogia. Kaikki palaset olivat loksahtaneet paikoilleen. Huhtikuussa korttitalomme kuitenkin romahti, kun perhettä kohtasi jälleen suuri kriisi. Mieheni sairastui psyykkisesti ja oli kaksi kuukautta sairaalassa. Pienessä ajassa tapahtui paljon vaikeita asioita, mutta minun oli huolehdittava kahdesta pienestä lapsesta sekä tukea miestäni. Taas ystävät, sukulaiset ja perhetyö olivat jaksamiseni pelastus. Sairastumisen myötä kaikki muuttui. Jouduin luopumaan haaveestani pitää molemmat lapset kotona ja IsoKarhu aloitti puolipäivähoidon. Syksyllä oli vielä toinen sairaalajakso ja joulukuussa mieheni muutti asumuseroon. Vaikeuksien vuoksi halusimme yrittää sen kautta pelastaa avioliittomme.
Vuonna 2016 yritimme saada avioliittomme pelastettua ja kävimme perheasiainneuvottelukeskuksessa keskustelemassa. Rukoilin paljon ja pyysin viisautta oikeaan ratkaisuun. PikkuKarhu oli liian pieni olemaan yötä isänsä luona, mutta IsoKarhu välillä kävi yökylässä. Huhtikuussa kuitenkin päädyimme tekemään yhden elämäni kipeimmistä päätöksistä, nimittäin avioeron. Olin toisaalta helpottunut, mutta toisaalta todella rikki. Kesä kului rikkinäisyydessä ja sinkkuna olemisen opettelussa sekä yrittäen tukea lapsia erossa. Syksyllä palasin takaisin töihin kehitysvammaisten asumisyksikköön ja PikkuKarhu aloitti samassa päiväkodissa IsoKarhun kanssa. Opettelimme uutta arkea, joka oli melko sekava vuorotyöni vuoksi. Joulukuussa minulla oli ensimmäiset treffit, mutta siitä kuviosta ei tullut mitään. Olin aivan liian rikkinäinen.
Vuonna 2017 vietin ihanan alkuvuoden lasten ja ystävien kanssa. Onnistuin satuttamaan jalkani , joka toi haastetta autottomalle äidille. Sain ensimmäisen kummilapseni, mistä olen todella kiitollinen ja otettu. Lasteni isä joutui sairaalaan ja se jakso kestikin neljä kuukautta. Arki oli kuitenkin haastava palapeli. Huhtikuussa tutustuin erääseen mieheen, joka ajoi yli 200 kilometriä tapaakseen minut. Menimme seuraavalla viikolla treffeille ja aloimme seurustella. Kesällä mieheni veli kuoli äkillisesti ja yritin tukea häntä surun keskellä. Elokuussa IsoKarhu aloitti esikoulun. Arjen palapeli alkoi käydä mahdottomaksi ja lasten oli pakko siirtyä vuoropäiväkotiin. Tämä helpotti minun ja läheisteni arkea todella paljon. Syksyllä suhteemme sai kovan kolauksen ja jouduimme miettimään haluammeko olla yhdessä. Päädyimme yhdessä olemiseen ja lokakuussa menimme kihloihin. Olin todella rakastunut ja tunsin löytäneeni elämäni miehen. Perheessämme oli nyt neljä vilkasta poikaa, jotka tutustuivat toisiinsa ja koittivat löytää paikkansa.
Vuonna 2018 aloimme suunnitella häitämme ja muuttoa mieheni luo. Helmikuussa jouduin luopumaan rakkaasta isoäidistäni, mutta onneksi pääsin jättämään hänelle hyvästit. Irtisanoin itseni ja hain opiskelemaan. Kesäkuun lopussa juhlittiin häitämme ja kesä meni tavaroita purkaessa sekä sopeutuessa uudelle paikkakunnalle. Elokuussa esikoiseni aloitti ensimmäisen luokan ja PikkuKarhu aloitti uudessa päiväkodissa. PikkuNalle aloitti myös ensimmäisen luokan, koska oli käynyt eskarin kaksi kertaa. Aloitin sosionomi-opinnot ja sen myötä prosessoin elämääni. Kärsin myös oudoista puutumisoireista, mitä selviteltiin eri paikoissa. Laitoimme kotia ja vietimme tuparit.
Vuonna 2019 Huhtikuussa viimein saatiin selvyyttä oireiden syystä ja toukokuussa hoito. Keväällä toteutimme mieheni pitkäaikaisena haaveena olleen takapiharemontin, jonka ansiosta pihallamme on paljon enemmän tilaa juosta ja leikkiä. Olemme viettäneet paljon aikaa perheen kanssa ja koittaneet saada uusperheemme perheytymään yhdeksi perheeksi.Syksyllä voimani alkoivat hiipua ja masennus valtasi mieltä sekä minun piti nöyrtyä hakemaan apua. Syksy oli todella raskas monestakin syystä ja toisinaan pelkäsin hajoavani palasiksi. Olen itkenyt syksyn aikana paljon ja kokenut oloni ahdistuneeksi. PikkuKarhu sai ADHD-diagnoosin ja motoriikan kehityshäiriön diagnoosin. Olimme PikkuKarhun kanssa pari yötä sairaalassa. IsoKarhu sai ADD-diagnoosin. Molemmat pojat alkavat saada terapiaa ja toivottavasti tilanteet alkavat helpottua. Lasteni isä joutui nyt loppuvuodesta pitkästä aikaa sairaalaan ja se on vaikuttanut moneen asiaan.
Elämässäni on ehtinyt tapahtua todella paljon ja kirjoittaessani tätä alan vähän ymmärtää, miksi olen viime aikoina kokenut itseni niin rikkinäiseksi ja hauraaksi. Osa tapahtuneista on asioita, mihin en voinut vaikuttaa ja osa on omia valintojani sekä niiden seurauksia. Vuosikymmenen vaihtuminen on aiheuttanut melkoisen myllerryksen ja muistojen virran mielessäni. Joitain asioita kaipaan, joitakin toivoisin jättäneeni tekemättä ja joidenkin muisteleminen saa hymyilemään. Menneisyyttään ei voi kukaan muuttaa ja se on tehnyt minusta juuri sellaisen kuin olen nyt. Meillä on vain tämä yksi elämä, joten pitää olla valmis ottamaan riskejä, erehtymään ja onnistumaan. Elämä on tarkoitettu elettäväksi nyt, eikä "sitten kun"-elämässä. Meille on annettu myös kuitenki järki ja harkintakykyä. 2010- luvulla olen saanut kasvaa aikuisena, naisena, äitinä ja vaimona. Olen saanut elämääni paljon ihania ihmisiä, joista osa ollut vain hetken matkaa ja osa pitkään. Olen kiitollinen jokaisesta. Olen saanut nähdä Jumalan olevan oikeasti olemassa ja oppia luottamaan Hänen huolenpitoonsa sekä rakkauteensa. Jumala rakastaa minua tällaisena ilman minun suorituksiani.
2020- luku on alussa ja toivon sen olevan tasaisempaa ja rauhallisempaa kuin 2010-luku, mutta aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Tapahtuu mitä tahansa, saan kuitenkin luottaa Jumalan olevan joka hetki kanssani ja rakastavan minua tällaisena rikkinäisenä ja keskeneräisenä ihmisenä.
Onnellista vuotta 2020 kaikille teille. 💕
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. Arvostan sitä. :)