Avioeropäätös

Olen koittanut useampana päivänä tällä viikolla kirjoittaa tästä aiheesta, mutten saanut kirjoitettua siitä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut asumiseromme kuulumisia ja tarkimmat ovat ehkä huomanneet muutoksen profiilikuvauksessani. Nyt raotan verhoa tähän hetkeen...

Halusin Jumalan näyttävän tahtonsa juuri tähän meidän tilanteeseen ja halusin toimia sen mukaisesti. Rukoilin selkeää "merkkiä" Jumalalta, että meidän molempien tunteet kääntyisivät saman suuntaisiksi. Tarkoittaisi se sitten halua palata yhteen ja asioiden muutosta tai sitten molempien halua erota.  Kuten kirjoitin viimeksi asumiseron kuulumisissa, minun tunteeni olivat kovin sekavat, enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Siksi halusin luovuttaa asian täysin Jumalan käsiin.
Meidän oli tarkoitus katsoa tätä juttua kesään asti näin, mutta viime viikolla tulimme päätökseen. Mitä sitä turhaan sitten pitkittämään. Mieheni alkoi puhua siitä, että hänestä olemme muuttuneet enemmän kavereiksi. Huomasin itse ajatelleeni jo jonkun aikaa samalla tavalla, mutten ollut uskaltanut myöntää sitä edes itselleni. Minusta oli tuntunut välillä oudolle, kun hän yritti esim. pussata minua. Päätimme siis yhdessä täyttää avioerohakemuksen. Päätös ei ollut helppo ja se tuntui molemmista pahalle, mutta kuitenkin oikealle. Saatat nyt ajatella, että kamala sentään; uskovaisia ja eroavat.

Päätöksemme ei tullut hetken mielijohteesta, vaan pitkän prosessoinnin ja harkinnan tuloksena. Yritimme avioliittoleirejä,-solua, keskusteluapua sekä tätä asumiseroa, eli emme ainakaan liian helposti luovuttaneet. Joskus sitä tulee elämässä niin paljon ongelmia ja mutkia matkaan, että tullaan totaaliseen umpikujaan. Kun päätös oli tehty, molemmilla oli jollain tavalla helpottunut olo. Epätietoisuus tuli päätökseen ja saimme tehtyä ratkaisun. Tämän jäkeen huomasimme väliemme olevan jotenkin vapautuneemmat. Huomasin prosessoineen jo alitajuisesti eroa, vaikkemme olleet tehneet päätöstä. Tunteiden kirjo on nyt hyvin laaja häpeästä ja epäonnistumisesta aina helpottuneisuuteen ja toivoon. 

Lapsille emme ole vielä asiasta kertoneet, koska ei ole tullut sopivaa tilaisuutta. Kerromme kuitenkin yhdessä heti, kun sellainen hetki tulee. Heillä ei periaatteessa toistaiseksi tässä muutu mikään. Herkkien lasten kannalta on hyvä, että tämä on mennyt "pala" kerrallaan. Toistaiseksi he tapaavat isäänsä, kuten tähänkin asti. Jossain vaiheessa heidän isänsä hommaa isomman asunnon, jotta pojilla on oma huone ja he molemmat voivat olla siellä yötä. Olemme mieheni kanssa molemmat sitä mieltä, että parempi lapsille rakastavat ja kavereina toimeen tulevat vanhemmat kuin yhdessä olevat ja koko ajan riitelevät vanhemmat. Sovimme ainakin tällä hetkellä, että vietämme juhlapyhät ja synttärit yhdessä.

Ero tulee minulle todeksi konkreettisten asioiden kautta, kuten sormusten pois ottaminen, mieheni viimeisten tavaroiden pakkaaminen ja kodin laittaminen vielä enemmän minun näköiseksi. Pikku hiljaa täytyy alkaa rakentamaan elämää uudestaan ja varmasti se vie aikaa. Tänään heräsin ajattelemaan sitäkin näkökulmaa, että jonkun aikakauden loppuminen on aina mahdollisuus uudelle alulle ja paremmalle tulevaisuudelle. Tähän haluan uskoa lastemme isän sekä minun elämässäni. Toivon kaikkea hyvää mieheni elämään ja että hän voisi löytää onnen. En ole mitenkään katkera, vaan haluan vilpittömästi pyytää ja antaa anteeksi.
Minulla ei ole kiire minnekkään ja aion nyt rauhassa toipua erosta, nauttia lasten kasvamisesta sekä huolehtia omasta jaksamisestani. Jumala pitää huolen meistä tästäkin eteenpäin ja Häneen saan turvata aivan kaikessa, mitä elämässä tulee vastaan. Ihmisiin ei voi luottaa 110%, mutta Jumalaan voi. Hän ei koskaan jätä, hylkää tai petä meitä. Hän rakastaa meitä enemmän kuin kukaan ihminen koskaan voi tai mitä voimme edes kuvitella. <3

P.s. tästä lähtien käytän lasten isästä nimitystä isikarhu.