Ihanneäiti

Mietitkö ennen lapsien saamista, millainen äiti haluaisit olla?

Minä ajattelin ennen lapsia monen asian olevan toisenlaista. Luulin perhe-elämän olevan paljon helpompaa ja tasaisempaa. Ison Karhun ollessa pieni, touhusin hänen kanssaan paljon kaikenlaista ja ulkoilimme kaksi kertaa päivässä. Opettelimme yhdessä piirtämään ja maalaamaan sekä askartelemaan. Olen huomannut jälkeenpäin, Ison Karhun olleen helppo taapero. Olisin halunnut olla hänen kanssaan pidempää kotona, mutta taloudellinentilanne ei sitä sallinut. En halunnut laittaa Isoa Karhua päivähoitoon, joten aluksi hoito oli aika sumplimista mieheni ja isovanhempien kanssa. Lopulta kuitenkin Ison Karhun ollessa 1v.3kk, hän aloitti perhepäivähoidon. Se oli aluksi minulle kamalan iso juttu ja halusin tietää kovin tarkasti, miten Isolla Karhulla oli päivä mennyt. Lisäksi pidin puhelinta lähettyvillä, jos jotain olisi käynyt. Kaikki meni kuitenkin todella hyvin ja panikoin turhaan.

Muuttaessamme toiselle paikkakunnalle, emme saaneet Isoa Karhua perhepäivähoitoon. Hän aloitti päiväkodin ollessaan 1v.9kk ja se tuntui meistä hieman liian aikaiselle (ainakin tuossa päiväkodissa). Päiväkoti ei ollut kovinkaan iso, mutta pienet tuntuivat olevan siellä "säilytyksessä". Heidän kanssaan ei tehty juuri mitään rutiineista poikkeavaa. Se tuntui meistä vanhemmista pahalle, koska Isolla Karhulla tuli valtava kiire kasvaa isoksi, jotta voi tehdä asioita. 

Alkaessani odottaa Pikku Karhua ajattelin, että pian minulla on mahdollisuus toteuttaa kaikki ne asiat äitinä, joita en aiemmin ollut pystynyt. Suunnittelin olevani "pullan tuoksuinen kotiäiti", joka aina laittaisi monipuolisen ruoan ja leipoisi lasten kanssa. Meillä olisi koti siistinä ja askartelisin sekä touhuaisin kaikkea muuta ihanaa lasten kanssa. Haaveet jäivät haaveiksi...

Pikku Karhun elämän alku ei mennyt, niinkuin suunnittelimme. Koko elämä oli aivan kaaoksessa ja oli tovin vielä sairaalasta pääsemisen jälkeenkin. Pikku Karhu nukkui aluksi todella huonosti päivällä sekä yöllä , joten Iso Karhu valitettavasti jäi vähemmälle huomiolle. Sitä hän luonnollisesti protestoi, enkä saanut enää oikein minkäänlaista otetta tuohon lapseen. Minuakin tilanne harmitti ja väsytti, joten pinna oli koko ajan lyhyempi. Ääntä tuli korotettua nopeammin kuin normaalisti. Jouduimme lopulta suostumaan ottamaan apua vastaan neuvolan perheohjaajalta, joka antoi vinkkejä miten arjen saisi toimimaan. Sellainen ennaltaehkäisevä työmuoto on todella tärkeä, mutta se oli silti kova paikka pyytää jotain ulkopuolista auttamaan perheemme ongelmissa. Tilanteet Ison Karhun kanssa alkoivat tasaantua ja sujumaan. Kuitenkin perheohjaajan avuntarve jatkui sitten puolitoista vuotta, koska perheeseemme tuli monia erilaisia kriisejä. 

Muutimme nykyiseen kotiimme tammikuussa 2015, joka toi taas haasteita Ison Karhun käytöksessä. Monia kriisejä on tullut tämän reilun vuoden aikana, mutta osittain niiden kautta olen oppinut karistamaan haavetavoitteitani. Viime keväänä olin ensin vastaan meille tarjottua lapsiperheiden kotipalvelua, koska en kokenut meidän tarvitsevan sitä. Lopulta kuitenkin mieheni joutuessa sairaalaan myönsin, etten selviäisi ilman heidän apuaan. Aluksi oli myös Ison Karhun päiväkodin aloittamista vastaan, koska halusin olla hänen kanssaan kotona. Lopulta kuitenkin huomasin, miten aktiivinen poika kaipasi päiväkotiin. Jälkeenpäin olen ollut todella tyytyväinen, että hän aloitti päiväkodin.
 Nykyään koitan jakaa siivousta useammalle päivälle, enkä vaadi paikkojen olevan tiptop jonkun tullessa kylään. Se ei vain lapsiperheessä (ainakaan meillä)onnistu. Otan lapsia mukaan tiski- ja pyykkikoneen tyhjennykseen, joka Pikku Karhusta on hauskaa puuhaa. Lelujen korjauksestakin olemme toisinaan koittaneet tehdä leikin, mutta Ison Karhun kanssa se ei kylläkään enää toimi.
Leivon harvoin, mutta kun leivon, otan Ison Karhun siihen mukaan.
Koska Iso Karhu on päiväkodissa, emme kotona askartele niin paljon kuin jossakin vaiheessa. Maalaamme ja piirtelemme kuitenkin yhdessä molempien lasten kanssa. 

Olen oppinut myöntämään itselleni sekä lapselle, ettei äitikään aina jaksa ja välillä äitiä väsyttää. Pitää oppia olemaan itselleen armollinen. Jokainen vanhempi tekee virheitä ja niistä voi oppia. Kun menee hermot lapsen kanssa, tilanteen jälkeen pyydetään anteeksi ja halataan.  Lapsi tuskin haluaa isona muistella siistiä lapsuudenkotia, vaan sitä miten vanhemmat tekivät asioita hänen kanssaan yhdessä. Kotitöihinkin lapset voi ottaa mukaan ja siinä samalla he oppivat tärkeitä käytännöntaitoja. Sanon joka päivä lapsilleni rakastavani heitä valtavasti ja halailen sekä pussailen heitä. Haluan vielä lopuksi sanoa, että olen äiti ja ylpeä siitä. :)

Tästä tuli pitkä teksti, mutta halusin jakaa nämä ajatukset kanssanne. <3