Kun kaikki täytyy aloittaa alusta

Mitäs meidän perheelle kuuluukaan?

Tällä viikolla totesin, että täytyy vain asennoitua tähän tilanteeseen ja löytää niitä hyviä juttuja tästäkin. Tämä kriisi tiivistää entisestään minun ja lasten suhdetta. Tämä myös tiivistää minun suhdettani Jumalaan, koska asiat on vaan niin solmussa ettei itse saa niitä auki. Saan itse päättää menoistani (lasten ehdoilla) ja mitä katson illalla telkkarista. Voin mennä nukkumaan heti kun minua väsyttää. Tämä auttoi minua jaksamaan ikävän keskellä.

Tämän asennoitumisen jälkeen sainkin tiedon, että mieheni tulee kotilomalle viikonloppuna ja mahdollisesti ensi viikolla kotiutuisi. Aluksi järkytyin ja yllätyin kovasti. Hänen vointinsa on ollut vielä epävakaata, eikä diagnoosikaan ole vielä varmistunut. Olin juuri saanut asiat järjestettyä, että pärjäisin lasten kanssa. Nyt minun täytyisikin taas asennoitua uudella tavalla ja sopeutua, että mieheni onkin taas tässä.
Eilinen päivä meni hieman kireissä ja sekavissa tunnelmissa. Iso Karhu huomasi tämän ja tietysti kiukutteli entistä enemmän. Tämä hermostutti Pikku Karhua ja hän oli hyvin itkuinen. Siinä äidin hermoja sitten koeteltiinkin. 

Kun olen saanut sulateltua asiaa, odotan kyllä kovasti mieheni kotilomaa jännityksestä huolimatta. Saan rakkaan aviomieheni hetkeksi edes kotiin. Saan illalla käpertyä hänen kainaloonsa ja nukahtaa hänen viereensä. Saan hipsuttaa hänen päätään herätessäni yöllä. Lapset ovat tietysti aivan innoissaan hänen tulostaan. Haemme mieheni lauantaina iltapäivällä kotiin. Teemme jotain hyvää ruokaa ja vietämme aikaa aivan oman perheen kesken. Miehelleni täytyy antaa aikaa myös lepäämiseen. Illalla ajattelimme saunoa koko porukalla. Sunnuntaina vietämme äitienpäivää ja illalla vien mieheni takaisin. Toki jos tilanne muuttuu kesken lomailun huonoksi, voi hän palata sairaalaan aikaisemmin. Kotituminen ei ole kuitenkaan vielä ollenkaan varmaa. Kotiloma antaa suuntaa, onko hän valmis tulemaan jo takaisin kotiin. Hän itsekin on vielä epävarma kotiutumisesta. Jossain vaiheessa hän palaa sitten takaisin töihinkin.

Sisäistin eilen, ettei meidän perheen elämä ole enää ennallaan. Kun mieheni tulee kokonaan kotiin, meidän täytyy aloittaa kaikki aivan puhtaalta pöydältä. Meidän avioliitto on saanut kovan kolauksen ja mieheni on sairastunut. Hänen täytyy kotona jatkaa sitä elämäntapamuutosta, jonka hän on nyt aloittanut. Minun roolini hänen tukenaan on entistä suurempi.
 Herää monia kysymyksiä:

? Saadaanko meidän avioliitto vielä toimivaksi?
? Miten minä jaksan?
? Saanko olla enää heikko?
? Miten mieheni jaksaa?
? Miten meidän arki?  
? Miksi kaikki ei voi olla ennallaan? 
? Miten kaikki voi vain hetkessä muuttua niin paljon?


En haluaisi jäädä liikaa miettimään näitä juttuja etukäteen, koska silloin kuormitan itseäni turhaan. Tässä ei voi muuta kuin mennä päivä kerrallaan. Toisaalta haluan uskoa, että tämä muutos voi olla mahdollisuus myös parempaan suuntaan. Elämämme voi tasaantua tämän jälkeen. Minulla on enemmän ymmärrystä mieheni käytökselle. Voimme työstää avioliittoamme uudelta pohjalta. Tässä täytyy vaan jälleen kerran todeta ihmisen pienuus. Ilman Jumalaa en selviäisi, enkä jaksaisi tätä kaikkea. Jumala voi kääntää kaiken hyväksi ja vaikeudet siunaukseksi. Kaikesta aina selviää. Tämä ainakin kasvattaa minua ja miestäni. Ehkä vielä joskus saamme todistaa, miten Jumala johdatti tästäkin tilanteesta.

Loppuun hieman kevennystä: