Tulin 19 vuotiaana raskaaksi, eikä se ollut suunniteltua. Kahden viivan jälkeen aloin itkeä, etten osaa olla äiti. Minua pelotti, koska olin nuori ja kokematon emmekä kumpikaan olleet töissä. Lisäksi jotkut ihmiset tuomitsivat avioliiton ulkopuolisen ja niin nuorena tapahtuvan raskauden. Olimme kuitenkin kihloissa ja menossa naimisiin. Raskausaikana monet tunteet risteili sisälläni. Kun vauva syntyi, koin oloni avuttomaksi ja osaamattomaksi. Vauva ja minä itkimme yöt sairaalassa (sillä erolla, ettei minun itkua nähty tai kuultu). Vauva itki kotonakin yöt ja selvisi, että hän on koliikkivauva. Imetyskin tuntui jotenkin kovin vaikealta ja minun toinen nännikin virheellinen. Annoimme pullosta lisämaitoa, jotta saisin välillä nukuttua ja vauva riittävästi maitoa. Imetys tyssäsi kolmen kuukauden ikäisenä ja se oli minulle kova pettymys. Koin olevani huono ja osaamaton äiti. Synnytyksen jälkeisestä palautumisesta tai treenaamisesta ei kukaan puhunut mitään. Lihoin 10 kiloa vielä synnytyksen jälkeenkin, vaikka olin ennen raskautta ollut erittäin hoikka.
En voinut olla vauvan kanssa kolmea tai edes kahta vuotta kotona, vaan minun täytyi taloudellisista syistä alkaa äitiysloman jälkeen tehdä keikkahommia. Onneksi pienokainen sai olla isänsä tai mumminsa kanssa, ettei tarvinnut päiväkotiin mennä. Nautin täysillä jokaisesta päivästä, jonka sain olla hänen kanssaan kotona.
Kun Isokarhu oli 2,5 vuotias, meidän perheeseemme syntyi vauva. Lyhyenä kertauksena PikkuKarhun alkutaival eli hänen ollessa viikon ikäinen jouduimme sairaalaan. Tuo sairaalajakso kesti kolme viikkoa ja muutti elämämme. Synnytyksestä palautumisesta huolehtiminen unohtui täysin, kun pelkäsin kokoajan menettäväni vauvan. Lantionpohjan lihasten treenaamisesta en muista silloin edes kuulleeni ja luulin nuorena palautuvani kaikista muutoksista helposti (No ei se ihan niin mennytkään). Tuli siinä sairaalajakson aikana koettua rintatulehduskin, jolloin kuume huiteli 40. Koin ja koen edelleen syyllisyyttä siitä, että sairaalajakso on aiheuttanut kovan kolauksen minun ja IsoKarhun suhteessa. Isokarhulla on jonkinlainen hylkäämisen trauma tullut kyseisestä ajasta.
Lasten isä sairastui psyykkisesti, kun Isokarhu oli 3 vuotias ja PikkuKarhu alle vuoden. Isi on ollut useita kertoja lasten elämän aikana sairaalassa. Hän muutti pois luotamme, kun Isokarhu oli vajaa 4 vuotias ja PikkuKarhu noin 1,5 vuotias. Siitä muutaman kuukauden päästä erosimme, joten meidän ydinperhe hajosi. Koen syyllisyyttä ja surua, etten voinut tarjota lapsillemme ehjää perhettä.
Isokarhun aggressiivisuus oli useita vuosia ongelmana ja hain monista paikoista apua. Olen itse käynyt useamman kerran jaksamisen äärirajoilla ja kokenut keinottomuutta etenkin Isokarhun haasteiden kanssa. Oma paha oloni on purkautunut myös lapsiin huutamisena ja Isokarhun tukistamisena sekä liian kovasti kiinni pitämisenä. Jokainen tietää, että siitä hyvästä kuvioon tulee myös lastensuojelu ( olen aiemmin kirjoittanut tästä postauksen). Lapsista ei kuitenkaan ollut huolta, vaan enemmän mun jaksamisesta arjen pyörittämisen keskellä. Pelkäsin menettäväni molemmat lapset ja elämäni merkityksen katoavan. Olen ollut todella vihainen itselleni tapahtuneista.
Uusperheestämme ja sen haasteista olen myös kirjoittanut aiemmin. Perheemme hajosi siis tänä talvena jälleen. Nyt elän kolmestaan kahden erityislapsen kanssa ja opettelen edelleen uudenlaista elämää.
Varmasti monia asioita jäi kertomatta, mutta tässä päällimmäiset. Äitiys ja äidin elämä ei ole ollut sellaista, kuin haaveilin ja joskus ajattelin sen olevan. Lapsesta asti unelmanani oli tulla äidiksi, mutta tämä tie on ollut kovin rosoinen. Tähän on mahtunut monenlaista epävarmuutta ja muutosta. Lasteni lapsuus ei ole ollut sellainen, kuin toivoin tai olisin halunnut. Koen toisinaan suurta surua ja syyllisyyttä siitä, millaisen lapsuuden lapseni ovat saaneet.
Kaikesta huolimatta lapseni tietävät olevansa todella rakkaita ja minun olevan turvallinen aikuinen heidän elämässään. Minun kanssani heillä on aina ollut rajat ja selkeä päivärytmi. Teen heidän kanssaan paljon asioita ja pyrin kehumaan heitä päivittäin. Meillä halaillaan päivittäin useita kertoja. Isiviikon jälkeen molemmat usein sanovat, että heillä on ollut ikävä. Kun olen kasvattanut lapsia, he ovat kasvattaneet myös minua. Lasten kasvaessa olen saanut itsekin kasvaa kohti aikuisuutta. Haluan joka hetki oppia olemaan parempi äiti ja samalla armollisempi itseäni kohtaan. Tätä rukoilen ja pyydän viisautta. Äitiys antaa elämälleni merkityksen ja tarkoituksen. Se on lahja ja tehtävä, jonka olen saanut. Kiitos siitä. ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. Arvostan sitä. :)